Houkutus ja torjunta

 

On kymmenen vuotta siitä, kun lopetin tupakoinnin.  

Ei se vapaaehtoinen päätös ollut. Lääkäri sen määräsi, verenpaine huiteli tappolukemissa. Lääkäri oli taitava, hän sai minut vakuuttuneeksi. Kun motivaatio oli syntynyt, siitä eteenpäin päätöksen toimeenpano oli yllättävän helppoa. Ei siihen mitään nikotiinilaastareita tai muita korvikkeita tarvittu.  

Olin kyllä jo ennen lääkäriäkin vähentänyt. Olin päässyt siihen, että poltin päivän ensimmäisen savukkeen vasta klo 22. Seuraava vaihe oli se, että se klo 22 poltettu savuke oli myös päivän viimeinen. Vain yksi savuke päivässä tuntui siltä, että en oikeastaan polttanut ollenkaan.  

Oli kuitenkin poikkeus sääntöön: silloin kun kävin kaljalla, ei ollut rajoituksia. Tämä kuitenkin osoittautui huonoksi, sillä kaljalla käynnit lisääntyivät. Ravintola Elite sijaitsi melkein nurkan takana, ja siellä tuli pistäydyttyä entistä useammin, juuri tästä syystä. Elite ei ollut silloin mikään kireä ruokapaikka vaan rento taiteilijakapakka, siellä oli aina kavereita ja tupakointi sallittu.  

Siinä vaiheessa tuli se motivaatio. Ymmärsin, että lopettaminen ei onnistu, jos en samalla lopeta kaljalla käyntejä. Niinpä tein kaljallakäyntilakon. Sen keston jätin avoimeksi - lopulliseksi en sitä aikonut. Alkoholilakko kestäköön niin kauan, että tunnen itseni varmaksi siitä, että en enää tupakkaan sorru.  

Kaljalakkoa kesti tasan yhden vuoden + yhden kuukauden + yhden viikon = 403 päivää. Siinä kohdassa tunsin, että en enää sorru.   

En vieläkään ole tupakoinnin periaatteellinen vastustaja, vain minulle se ei terveyssyistä sopinut. Viihdyn edelleen mainiosti työpaikkani salaisessa tupakkakammiossa, joka sijaitsee syvällä kellarissa vanhassa pannuhuoneessa. Siellä kokoontuvat mukavimmat ihmiset. Siksi poikkean sinne usein. Minä vain en polta. Enkä usko olevani edes passiivinen tupakoitsija, sillä voimakas imuriputki vetää savun heti pois.  

Aina silloin tällöin joku tarjoaa tupakkaa, viimeksi tänään, kun juhlapäivä. Tuli puheeksi, enkö voisi jo kymmenen vuoden jälkeen polttaa yhden juhlatupakan ilman sortumisvaaraa.  

En sortunut houkutukseen. Luulen, että yksi johtaisi ennen pitkää toiseen. Parempi olla kokonaan ilman, sillä mitään himoa ei ole.  

Nuorena olin piippumiehiä. Se kuului hippikauteen 60-luvun lopusta eteenpäin, silloin Woodstockin ja Ruisrockin alkuaikoina. Kuva on siltä ajalta. Harmikseni sorruin vähitellen savukkeisiin. Se ei ollut yhtä tyylikästä. Lieneekö piippumiehiä enää jäljellä muita kuin yksi tämän blogin vakilukija? Piippunaisia en tiedä muita kuin yhden Pentti Haanpään kirjassa ja toisen Juha Seppälän kirjassa Super store, mutta se on kyllä muutenkin aika tuhma juttu.

 

 

 

 

Kännykkä hajosi

Kännykkä hajosi. Tai ei oikeastaan koko kännykkä vaan kännykän kamera. Kun kävelin Hietaniemen hautausmaalla ja aioin ottaa kuvan eräästä hautapaadesta, se ei onnistunutkaan. Kun avasin kameran, ruudusta näkyi pelkkää tasaista vihreää. Koko iso näyttöruutu pelkkää vihreää.  

Ei auttanut vaikka suljin ja avasin uudestaan. Ei valokuvaa, ei videota, ei Nokian "älykästä kuvausta". Kameran muistissa olevat kuvat kyllä näkyivät mutta uutta en voinut ottaa. Vihreä ruutu aina.  

Tässäkö se nyt oli, uusi maineikas Lumia 920, se kaikkein painavin malli? Se on ollut minulla vasta puolisen vuotta, ensimmäinen älypuhelimeni. Olen kyllä hyvin tietoinen nykytekniikan lyhytkestoisuudesta, mutta olisi se sentään edes vuoden saanut kestää. Erityisesti Lumian kameraa on testeissä kehuttu.  

Menin kotiin ja etsin takuulapun. Onneksi olen systemaattinen luonne - tarpeelliset kuitit löytyvät aina. Takuu 24 kuukautta. Nyt saavat vaativan asiakkaan.  

Seuraavana päivänä menin Lumian ja takuulapun kanssa Nokian myymälään Aleksanterinkadulle. Sijaintipaikka on maineikas: siinä samassa huoneistossa tuotettiin Suomen pankkikriisi 1990-luvun alussa. Siinä sijaitsi pahamaineinen SKOP-pankin pääkonttori. Muistattehan valuuttalainat, kasinopelit, nurkanvaltaukset ja muut ketkut? Nyt siinä siis sijaitsee Nokian lippulaiva. Taasko talousromahdus liittyy siihen paikkaan.  

Ynseän oloinen herra kuunteli valitukseni eikä vaikuttanut ollenkaan kiinnostuneelta, kun ymmärsi, etten ollut tullut ostoksille. Hän osoitti alentuvasti peukalollaan suunnan, johon minun pitäisi mennä. Saman korttelin toisessa laidassa sijaitsi firma, jossa kännyköitä korjataan.   

Korjaamossa tiskin takana seisoi nuori heppu, tuskin parikymppinen. Selitin hänelle ongelman. En ehtinyt edes takuulappua kaivaa esiin lompakosta, kun hän oli näppäillyt jotain kännykkääni.   

- Kokeiles nyt. Anna ensin PIN.  

Siinä se oli. Kameran ruudulla näkyi taas oikea kuva.  

Toimenpide kesti noin viisi sekuntia, ja valmista tuli. Häkellyin, olin valmistautunut, että kyllä siinä viikko voi mennä jos ei enemmänkin. Kysyin palvelun hintaa. - Antaa olla, vastasi heppu.  Kiitin kauniisti.

Kuvassa on vähän Lumiaa vanhemman mallin mainos.

 

 

 

Kulta-aika

 

Olen katsellut televisiota, kuten kuvasta näkyy. Yle-Teemalta on tullut neljä päivää kestänyt elokuvafestivaali.  

 

 

On syytä kiittää Yleä tällaisesta. Festivaalin ohjelma osoitti ammattimaista osaamista ja näkemystä. Tällaista herkkua on harvoin tarjolla. Osan elokuvista olen katsonut suorana, loput olen ottanut talteen myöhempää katsomista varten.  

Olen huomannut, että kahta elokuvaa enempää ei pidä kerralla ahnehtia, muutoin tarkkaavaisuus kärsii. Tähän mennessä olen katsonut Carl Th. Dreyerin "Jeanne D´Arcin kärsimykset", Rossellinin "Rooma -avoin kaupunki", Franjun "Silmät ilman kasvoja", Mankiewiczin "Kaikki Eevasta", Melvillen "Punainen ympyrä" ja lisäksi Zizekin dokumentin "Elokuvan salattu ideologia".  

Myöhempää katsomista jäävät odottamaan von Trierin "Melancholia", Dessinin "Rififi", Alfredsonin "Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja", Almodóvarin "Iho jossa elän", Sophia Coppolan "Somewhere", Malickin "Elämän puu" ja Buñuelin "Kulta-aika", joka tätä kirjoittaessani juuri tulee tallennukseen ja josta lainaan tälle tekstille otsikon.  

Monet näistä elokuvista olen nähnyt ennenkin. Muistelisin, että ainakin Dreyer, Rossellini, Melville , Dessin ja Buñuel tulivat tutuiksi jo teinien elokuvakerhossa Jyväskylässä. Sellaisia kerhoja ei enää ole - kaupallinen viihde-elokuva on jyrännyt yli. Suuri vahinko.  

Elokuvamaku on tietenkin yksilöllistä ja satunnaisella seikalla - kuten väsymyksellä - on suuri vaikutus katsomiskokemukseen. Listalla on kaksi ohjaajaa, joiden sopivuudesta itselleni en ole aivan vakuuttunut: von Trier ja Almodóvar. Kummankaan tuotantoon en ole suuressa mitassa syttynyt, vaikka olenkin aika monta nähnyt. Mutta kuten sanottu, sattumalla on voinut olla vaikutusta, sillä tunnen useita fiksuja ihmisiä, jotka arvostavat näitä suuresti. Molemmilla on kulttiohjaajan mainetta.  

Päivän Hesarissa Alma-median toimitusjohtaja marmatti tuttuun tapaan Ylen saamasta rahoituksesta, jota hän pitää liioiteltuna. Minä olen täysin toista mieltä. Mielestäni eduskunta teki harvinaisen viisaan päätöksen Ylen rahoituksesta ja vieläpä yksimielisesti, mitä pidän yllättävänä. Yksi puolue näyttää nyt jälkikäteen kyllä rimpuilevan irti alkuperäisestä päätöksestä - totta kai. Siinä mediatalot ovat kyllä kritiikissään oikeassa, että ALV:n määrääminen sanomalehdille juuri nyt keskellä murroskautta oli huonosti harkittu toimenpide.  

Jos Ylen rahoitus menisi niin kuin kaupallinen media toivoo, ensimmäiseksi lakkautuslistalle joutuisi varmasti juuri Teema-kanava, jonka tarjonta ei ole katsojamäärien kärjessä. Jäisivät elokuvafestivaalit ja muut kulttuuriohjelmat näkemättä.  

Tilalle saisimme kaupallisten kanavien herkkuantia. Katsoin ohjelmalehdestä, millaista se olisi ollut festivaalielokuvien aikaan.  Mm. tällaista: Ruotsin miljonääriäidit, Mystinen ihmisjahti, Miten Jethro Rostedt myy asuntoja hypnoosissa, Paljasta pintaa, Sexcetera - touhua Tonavalla, Rekkakuskit jäällä, Scandal - naisen raivo, Paris Hiltonin maailma, Tatuointistudio Helsinki, Massiivinen tuho, Maksulliset miehet jne.  

Onneksi meillä on Yle.