perjantai 25. helmikuuta 2011

Nuoruus kuin runo

Dessulla meni tänään työpäivä koululaisten kanssa. Olivat tutustumassa työelämään.

Mukavia nuoria, asiallisesti käyttäytyviä, kohtuullisen kiinnostuneitakin. Suunnilleen 15-vuotiaita. Kaikesta huolimatta ei voinut välttyä vaikutelmalta, että väärä ikä, väärä touhu.

Tuli mieleen, että olenpa onnellinen kun ei tarvitse enää koskaan olla sen ikäinen. Ikäkauden kipu pysyy muistissa ja oli vaistottavissa vieraissanikin. Nuoruuskipu on ikuinen.

Tuli mieleen runo:


LUE MINULLE NUORUUS


Lue minulle nuoruus, lue haava ja suola
                      ja muuriseinien
                                      tuskainen spray
kun kaikelle sanotaan ei
                      lue silloin se ei
lue etteivät hennoimmat sulat
hiertyisi betoniin,
                       ja että uhmatessaan untuvatakit
kantais syksystä pakkasiin.
Ja taas keväästä lue,
                       lue arvaamaton, iän läike, se lue
ja ajan sumea temperatuuri
kun niin tuskaisen pieni ja suuri
olen minäkin,
                        yhtä aikaa
iltasatu ja postilla
                        yhtä aikaa ne lue,
lue unta ja kuolemaa
                        Nalle Puhia, Poe´ta
ja sattuman suurta showta,
Lucky Lukea lue
                         ja lakia
ja lue miksi, minkä takia
vain suuri määrä on suurta
ja vain voima voimassa on
ja miksi maailman lapsissa
se pulssi, uneton.


Ilpo Tiihonen: Largo (2004)
* * *
Uhkasin viikko sitten lähteä hiihtolomalle pitämään ylitöistä kertyneitä vapaapäiviä. Epäröin kuitenkin yritystä, sillä television Terhi ennusti koko viikoksi hirmupakkasia. Niinpä onnistuin peruuttamaan.
Nyt on harkittavana uusi yritys, tosin ilman suksia. Terhinkin ennustus on kohtuullisempi. Saa nähdä, toteutuuko aie nyt.

(Kuva: Aulikki Oksanen: Piispa Henrikin sormi - 2004 ; klikkaamalla suuremmaksi)

torstai 24. helmikuuta 2011

Kivimummu

Kivimummun mökin pihassa oli valtava siirtolohkare. Sen vuoksi kai rupesin häntä kivimummuksi nimittämään. Joskus minut nostettiin sen päälle istumaan ja otettiin valokuva. Kivimummulla oli siellä kukkiapurkkeja. Lohkareen vieressä kasvoi tuomi, valokuvassa se kukki. Siitä opin tunnistamaan tuomen muista puista.

Nämä muistikuvat ovat ajalta, jolloin olin noin viisivuotias, siis 1950-luvun puolivälistä. Paljon muuta en kivimummusta muistakaan, paitsi sen, että mummun mies oli Taneli, hänellä oli viikset ja kävelykeppi, jossa oli kiiltävä koukku. Koukulla hän pyydysti minut kiinni, kiskoi sisälle mökkiin ja antoi Vanhanpojanpastillin. Molempia nauratti. Minusta Taneli oli saman näköinen kuin sarjakuvan Matti Mainio.

Muistan myös sen mökin. Se oli oikeastaan sauna ja saunakamari, hyvin pieni ja täynnä tavaraa. Huonekaluja oli kasattu korkeisiin pinoihin, jotka ulottuivat lähelle kattoa. Pinojen seassa oli kukkia, pelakuita. Tyhjää tilaa oli keskellä lattiaa sen verran, että ohittamaan mahtui. Mummun ja Tanelin sänky vei suurimman osan mökin tilasta. Sängystä tuli istuin, kun siihen nosti kannen päälle.

Mökissä oli kuumaa. Sen teki hella. Hellalla oli aina kahvipannu kiehumassa. Äitini kehui, että kivimummun kahvi on erityisen hyvää, sillä sitä keitettiin aina parhaista pavuista, vaikka muuten elämä oli köyhää ja alkeellista. Minulle ei kahvi maistunut mutta minulle laitettiin pullasuttua. Siinä on liraus kahvia ja seassa pullanpaloja ja sokeria päälle.

Suunnilleen tähän muistikuvani loppuvat. Loppuosan tästä tarinasta kertoi iäkäs tätini, jota kävin äskettäin tervehtimässä vanhainkodissa. Hänen tarinoitaan olen ennenkin kirjoittanut muistiin ja julkaissut täällä. Kertomus alkoi katsellessa valokuva-albumia, josta löytyi kivimummun kuva.

Kivimummu oli syntynyt joskus 1800-luvun loppupuolella. Neitoiässä hän löysi naapuripitäjästä komean pojan ja tuli raskaaksi. Nuori sulhasmies säikähti ja karkasi Amerikkaan. Vauva syntyi mutta kuoli tautiin.

Kohta roihahti uusi rakkaus: Taneli tuli paikkakunnalle uittotöihin ja Tanelilta sujui tanssi paremmin kuin keneltäkään. Naimisiinkin oli halu, muuta se ei käynyt päinsä, sillä Taneli ei ollut käynyt rippikoulua. Yhdessä rakennettiin talo. Elettiin susiparina, synnissä. Pappi hätisteli Tanelia rippikouluun mutta tämä ei suostunut vaan ajoi papin pois höpöttämästä.

Taneli hankki perheelleen elannon tekemällä veneitä ja nostamalla järvestä uppotukkeja ja kuivaamalla ja myymällä niitä. Häntä sanottiin taitavaksi veneiden tekijäksi. Viina kuitenkin maittoi ja hän pyysi veneiden ostajilta förskottia töihinsä. Veneen valmistuessa ei rahaa enää tullutkaan.

Taneli rakensi pontikkatehtaan kauas metsään. Kivimummu tympääntyi ainaiseen ryyppyporukkaan ja kertoi poliisille, missä tehdas sijaitsee. Taneli yllätettiin. Tuli linnareissu. Kivimummu ei tunnustanut osuuttaan, se jäi ikuiseksi salaisuudeksi.

Minun isäni osti kerran Tanelilta veneen, jonka tämä oli kunnostanut vanhasta. Hinta oli halpa, tuttavankauppaa. Kun isäni sitten aikoi viedä kylään tulleen pariskunnan soutelemaan, venettä ei rannasta löytynytkään. Varkaitako? Ei, isäni löysi ulko-oven alta kirjelapun, jossa Taneli kirjoitti, että ei halua petkuttaa kaveriaan huonolla kaupalla. Hän oli myynyt paremmalla hinnalla veneen toisaalle, vieraammalle ostajalle. Oven alla oli myös kirjekuori, jossa oli rahaa sama summa kuin isäni oli veneestä maksanut ja lisäksi yksi markka ylimääräistä - vahingonkorvausta.

Tanelin rakentama talo paloi. Jäljelle jäi vain kivijalka ja muuri ja piippu ison siirtolohkareen ja tuomen viereen. Pelastetuksi saatiin vain läjä huonekaluja ja Mannerheimin kuva. Niiden kanssa muutettiin saunakamariin. Siellä sitten asuttiin kolme vuosikymmentä - kuolemaan asti. Uutta ei tullut rakennetuksi, ja ne palaneet talon rauniotkin jäivät raivaamatta.

Tuli kesä, jolloin minua kiellettiin menemästä kivimummun ja Tanelin mökille. Taneli oli sairastunut keuhkotautiin ja syljeskeli. Siinä oli tartunnan vaara. Taneli kuoli, kivimummu muutti vanhainkotiin ja eli vielä monta vuotta, mutta siitä ajasta minä en tiedä mitään. Olin jo iso poika eivätkä mummot kiinnostaneet.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Pyhän rienausta?

Dessu kävi kysymässä lippuja Kansallisteatterin uuteen Pohjantähteen. Ei löytynyt minulle sopivaan iltaan. Taitaa jäädä syksyyn.

Odotan aika paljon tältä esitykseltä. Olen seurannut näiden kahden ohjaajan tuotantoa ja pidän heitä arvossa. Suomalaisessa näyttämötaiteessa on nousukausi ja sen tekijöinä on joukko nuoria ohjaajia. Nämä kaksi ohjaajaa ovat olennainen osa nousua. Ensimmäiset päivälehtikritiikitkin ovat olleet myönteisiä.

Edellinen Kansallisteatterin suursatsaus oli sekin Väinö Linnaa. Näin Smedsin Tuntemattoman sotilaan ja pidin kovasti. Esitys sai kovin ristiriitaisen vastaanoton. Erityisen kielteisiä olivat muutamat poliitikot, erityisesti sellaiset, jotka eivät olleet nähneet esitystä. Heille kyse oli ilmiselvästi periaatteellisesta kannanotosta. Tuntematon sotilas on heille sillä tavalla ”pyhä” teos, että siihen ei saa koskea, ei ainakaan tulkintaa uudistavalla tavalla. Jos se välttämättä halutaan ottaa ohjelmistoon, se pitää esittää samalla tavalla kuin aina ennenkin, siis Edvin Laineen viitoittamaa perinnettä noudattaen. Mieluiten vielä samoin näyttelijöin.

Koska kuitenkin Kosti Klemelä, Jussi Jurkka, Reino Tolvanen, Åke Lindman, Veikko Sinisalo ja kumppanit ovat poissa eikä Pentti Siimeksestä ja Matti Raninista taida enää olla vanhaan rooliinsa, uusista tulkinnoista olisi ilmeisesti parasta luopua ja tyytyä itsenäisyyspäivänä televisiossa näytettävään filmiin. Ne kasvot ovat ainoat oikeat.

Jokin yleisinhimillinen ilmiö tässä on. Ensimmäinen kokemus antaa katsojalle pysyvän muistijäljen, eikä uusilla yrittäjillä ole mitään mahdollisuutta. Ajatelkaapa Rauni Mollbergin Tuntematonta sotilasta, ajatelkaapa Sean Conneryn James Bondia, ajatelkaapa Rolf Lassgårdin Kurt Wallanderia, ja monia muita. Ensimmäinen on ainoa oikea, myöhemmät eivät kelpaa.


Sama asenne monella taitaa olla Pohjantähteen, vaikka siitä tehdyt elokuvat eivät mitään mestariteoksia olekaan. Se on kuitenkin sillä tavalla kansan sielussa kanonisoitu teksti, ettei sitä saa lähteä uudistamaan. Niin kuitenkin on Myllyahon & Lavasteen esityksessä tehty. Dessu jää kiinnostuneena odottamaan, mistä puolueesta tulevat ensimmäiset poliitikot, jotka tuomitsevat uuden teoksen rienauksena. Siinähän annetaan ymmärtää, että yhteiskunnalliset ongelmat ja epäoikeudenmukaisuudet eivät loppuneetkaan torppareiden vapautukseen vaan niitä on nyky-Suomessakin.

Tällaisen paljastuksen uuden Pohjantähden perusideasta on Dessulle kertonut luotettava ja arvostelukykyinen henkilö, joka on jo nähnyt esityksen. Tuntuu siis lupaavalta.

Myönnän, että klassikoiden uustulkinnat menevät joskus - aika useinkin - metsään. Voi tulla tunnelma, että vanhan aiheen päälle on puoliväkisin liimattu moderni kerros, joka ei kuitenkaan anna mitään oivallusta, pikemminkin vain pilaa vanhan ja arvokkaan.
Tuskin kuitenkaan tässä. (Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi).