Herrat Ankka, Barks ja Rosa

Matkalaukkua pakatessaan Dessu juoksi vielä kirjakauppaan ostamaan tekijän nimikirjoituksella varustettua kirjaa - tai useampaakin. Joulu on jo ovella ja lahjoja on syytä hankkia.

Kirjojen ja nimikirjoitusten kerääjänä Dessu on ollut tehokas jo vuosikymmeniä. Tällä kertaa haussa oli Don Rosa, Aku Ankan piirtäjä.

Dessu lukee Aku Ankkaa puolisäännöllisesti, vaikka ei erityisemmin osaa arvostaakaan lehden nykytasoa. Toista oli Carl Barksin aikoihin. Niistä ankkareista Dessu kuten huomattava osa Suomen lapsista oppi lukemaan. Parhaat tarinat jäivät koko elämän kestävinä kuvina mieleen. Niitä parhaita tarinoita on paljon.

Dessu muistaa olleensa parikymmentä vuotta sitten Kauppatorin laidalla yleisön seassa tervehtimässä Barksia, joka oli tullut vierailulle. Hän oli jo ikämies, yli 90-vuotias. Muistaakseni hän oli kuitenkin ensimmäistä kertaa ulkomaanmatkalla. Hänet tuotiin hienolla avoautolla kaupungintalon eteen, jossa hänelle oli järjestetty vastaanotto kuin valtiovieraalle.

Nimikirjoituksella varustettu Barks-kirja jäi kuitenkin haaveeksi.

¤

Dessu epäilee usein jääneensä muistojensa vangiksi. Olenko ikääntynyt hapannaama, joka ei suostu hyväksymään, ettei kaikki ole kuin ennen? Eivät Aku Ankatkaan.

Dessu tuntee Don Rosan piirtämiä Ankkoja mutta ei ole erityisen innostunut. Kuitenkin Rosa on laajalti arvostettu ja jo nyt klassikon asemaan nostettu.

 Dessun mielestä Barksin sarjat olivat ja ovat edelleen aivan toista luokkaa. Niissä oli kertomisen iloa, mielikuvitusta ja huumoria, niissä oli lapsenmielistä hassuutta. Kuvat olivat ilmeikkäitä ja sommittelultaan väljiä.
Rosan kuvat ovat kyllä taitavia, mutta niissä häiritsee tavaton ahtaus ja yksityiskohtien runsaus. Näkee, että niitä varten on nähty vaivaa ja tehty paljon taustatutkimusta. Samalla ne ovat kuitenkin muuttuneet jonkinlaisiksi vanhojen myyttien ja maantieteellisten faktojen näyttämöksi, johon on sitten sijoitettu ankkahenkilöitä seikkailemaan supersankareiden elkein. Tarinat ja kuvat ovat kireitä, rentous ja sydämellinen hassuus puuttuu.

Suomalaista lukijaa tietenkin hivelee, että Suomikin on päässyt esille Rosan tuotannossa. ”Sammon tarina” tuo ankat Helsingin kaduille kalevalaiseen aiheeseen väljästi liittyvässä seikkailussa. Mikäpä siinä, tarina on vauhdikas ja melskettä riittää, mutta barksilainen ilmapiiri on siitä kaukana.

Dessu, vanha kääkkä, toivoisi, että ankat pysyisivät Ankkalinnassa Iineksen, Mummon, Hannu Hanhen, Pelle Pelottoman, Karhukoplan ja Teppo Tulpun seurassa Roopen rahasäiliön lähimaisemissa eivätkä rymyäisi ympäri maailmaa seikkailemassa kuin mitkäkin teräsmiehet.

¤ ¤ ¤ 

Dessu on nyt pakannut matkalaukkunsa ja lähtee perjantaina illalla Siljan laivalla Tukholmaan ystäviä tervehtimään ja katsomaan, miten kuningaskunta on toipunut prinsessahäistä ja katastrofivaaleista. Tukholmasta Dessu lentää maanantaina työmatkalle Roomaan yhdessä ruotsalaisen ja norjalaisen kollegansa kanssa. Tavoitteena Italiassa on auttaa paikallista vuoronvarausorganisatiota kehittämään toimintojaan, jotka Berlusconin hallituskaudella ovat auttamattomasti jääneet jälkeen eurooppalaisesta kehityksestä. 

Matkalukemisena ei ole Aku Ankka vaan uusi Harjunpää, jonka myös ostin kirjakaupassa käydessäni. Palaan kyllä Töölöntorille, kunhan ehdin.

Kuva: Carl Barks: Roope-setä, maailman rikkain mies (Aku Ankka 2 / 1953)

Puute ja kurjuus

Dessutom kävelee päivittäin työmatkansa Töölöntorilta Kruununhakaan. Matka kulkee ydinkeskustan läpi - Elielinaukio, rautatieaseman edusta ja Ateneumin ympäristö ovat vakituinen osa reittiä. Reitillä ei voi välttää näkemästä kerjäläisiä.

Näky pistää mietteliääksi. Dessutom on lukenut monenlaista kannanottoa siihen, pitäisikö kerjäläisten kuppiin antaa rahaa. Useimmat kannanotot ovat antamista vastaan, ja asiallisia perusteluja on esitetty. Kerjäläisongelmaan kerrotaan liittyvän rikollisuutta, ehkä ihmiskauppaakin. Ongelma pitäisi hoitaa kerjäläisten kotimaassa, Romaniassa.

Dessutom ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole antanut kerjäläisille kolikkoaan, mutta asia vaivaa. Kadulla ryysyissään istuvat ihmiset näyttävät oikeasti köyhiltä. Useimmiten he ovat iäkkäitä naisia. On vaikea uskoa, että nämä ihmiset henkilökohtaisesti ovat huijareita tai rikollisia. Systeemin taustoista on vaikea sanoa mitään.

 Dessutom on oikeasti ymmällään. En osaa ratkaista kantaani. Tämä on niitä toisaalta- ja toisaalta-asioita.

On selvää, että olisi parempi, jos ongelma hoidettaisiin Romaniassa. Mutta niin ei näytä tapahtuvan, ei ainakaan nopeasti. En täysin ymmärrä mistä kiikastaa. Eikö EU pysty pakottamaan jäsenmaataan? Puuttuuko poliittinen tahto? Maksaisiko liikaa?

Dessu kunnioittaa suuresti vapaaehtoisihmisiä ja -järjestöjä, jotka ovat tulleet apuun. Mutta vapaaehtoistyöhön liittyy periaatteellinen ongelma.

Äskettäin luin lehdestä, että joukko amerikkalaisia miljardöörejä on luvannut lahjoittaa puolet omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen. Microsoftin omistaja Bill Gates taisi olla aloitteentekijä. 

Hyvä niin, oikein hyvä. Mutta toisaalta…

Kaikkialla länsimaissa on vahva poliittinen trendi alentaa veroja. Britannian uusi konservatiivinen pääministeri on tässä erityisen aloitteellinen. Ruotsin vaalitulos ennakoi samaa asennetta. Gallupit lupailevat samaa Suomeenkin ensi kevään vaaleissa. 

Verojen alentamisen kääntöpuoli on, että valtio selviäisi vähemmällä rahalla, kun vapaaehtoiset - toivottavasti - alkaisivat yhä enemmän hoitaa valtiolle perinteisesti kuuluvia asioita.

Ei nykyäänkään valtio kaikkea hoida. On uskonnollisia yhteisöjä, vapaaehtoistyötä tekeviä järjestöjä ja monenlaisia idealisteja ja filantrooppeja, jopa yksityisiä yrityksiä ja armeija, jotka osallistuvat avun keräämiseen. Tarvitsijoita riittää Suomessakin leipäjonoista sotaveteraaneihin, lastenkodeista yksinäisiin vanhuksiin.

Sekö on tavoite, että yhä suurempi osa Suomen ja maailman inhimillisestä hädästä hoidettaisiin hyväntekeväisyyden kautta niin, että avun saisivat ne, joille lahjoittaja haluaa avun antaa? Valtioille nämä miljardöörit eivät rahojaan lahjoita, vaikka se olisi ainoa, joka pysyisi demokraattiseen harkintaan avun suuntaamisessa. 

Yhteiskunnan rakenteet saavat heikentyä ja tuottaa uusia köyhiä ihmisiä niin, että yhä enemmän kurjuutta syntyy filantrooppien autettavaksi.

Verorahoja miljardimäärin säästyy näin pelastamaan vaikkapa kriiseihin itsensä pelaavia pankkeja. Eikö voisi ajatella, että pankkisutkit menisivät kuppi kädessä rautatieaseman nurkalle kerjuulle ja valtiot hoitaisivat ihmisten hätää?

Enkö enää osaa?

Dessu kuului lukiovuosinaan siihen porukkaan, jota opettajat kutsuivat nimellä ”takanurkan pojat”. Siis opettajien mieliharmit, joilla riitti häsläystä keskenään tunnit kaiket. Opiskelulle ei siinä huomiota riittänyt.

Vakavan opiskelun Dessu aloitti noin kuukautta ennen ylioppilaskirjoitusten alkua. Onneksi ei jäänyt viime tinkaan.

Niinpä kirjoitukset menivät varsin hyvin. Tuli useita laudatureja, ja paikka yliopistossa avautui ensi yrittämällä.

¤ ¤ ¤ 

Vielä varttuneessakin iässä kouluajat muistuvat mieleen kirkkaasti. Viime vuosina koulu on ilmestynyt usein uniin, myös painajaisiin. Toistuva kauhukokemus on ollut uni, jossa joudun yllättäen uudestaan ylioppilaskirjoituksiin. Pitäisi ikään kuin kylmiltään puolustaa laudatureitani.

Paniikki iskee, kun en osaa mitään, en sanan sanaa kielen kokeessa. Ruotsin kieli näyttää aivan vieraalta, se ei ole ruotsia ollenkaan. Tulen perusteellisesti nolatuksi.

¤ ¤ ¤ 

 Samantapaisia nolouden kokemuksia tulee joskus valveillakin. Dessu selaili äskettäin laajasta arkistostaan sitä mappia, johon olen säilönyt yliopisto-opintojeni tenttipapereita. Tuli vastaan useita sellaisia papereita, joissa kysytään aivan hämäriä juttuja. Kuvassa yksi sellainen. 

Nyt kylmiltään pistesaalis taitaisi jäädä niukaksi, ellen sitten kokeneen ja varttuneen kirjoittajan kyvyllä onnistuisi pyörittelemään näennäistietoja sen verran, että tentin tarkastaja vakuuttuisi.

Täytyy vain ihmetellä, mihin katosivat ne tiedot, joita ei koskaan ollutkaan.