Minä muutosvastarintainen

Kyllä minua voi filmihulluksi sanoa. Olen ollut mukana jos jonkinlaisessa elokuvakerhossa murkkuiästä asti Jyväskylässä, ja myöhemmin sitten Tukholmassa ja Helsingissä. Elokuva-arkiston kantajäsen olen edelleen (sen virallinen nimi on muuttunut mutta en ota sitä käyttöön – uusi nimi maistuu byrokraattiselta valtion virastolta, ei taidelaitokselta)

Minulle elokuva on taideteos, ei sesonkisidonnainen kauppatavara. Filmihullu tuntee alan ja tietää tärkeät ohjaajat ja näyttelijät ja heidän tuotantonsa. Hän lukee alan kirjallisuutta ja aikakauslehtiä. Minulla on Filmihullu-lehden kaikki vuosikerrat tallella kellarikomerossa vuodesta 1979 alkaen.

Kaupallisten elokuvateattereiden tarjonta oli Helsingissä 1980-luvulle saakka sellaista, että aina jostakin löytyi laadukasta katsottavaa. Sen jälkeen laatu on vähitellen hiipunut. Nykyisin on vaikea löytää mitään kiinnostavaa.

Ennen elokuviin mentiin katsomaan tarkasti tarjolla olevaa esitystä. Jos joku rapisutti karamellipussia, sitä pidettiin moukkamaisena käytöksenä. Elokuvan jälkeen mentiin usein keskustelemaan nähdystä viinilasillisen tai oluttuopin ääreen. Lämpimiä muistoja nousee mieleen, kun kokoonnuimme porukalla jonkun kämpille, istuimme piirissä lattialla, nautimme punaviiniä ja keskustelimme henkevästi jostain Godardista, Truffaut’sta tai Bergmanista.

Nyt kaikki on toisin, tässäkin.

Minulla on houkutus mennä kokeilemaan elokuvateatteria, jossa syödään ja juodaan esityksen aikana. Ruoka- ja juomalistat ovat esillä pääsylippua ostettaessa. Tarjolla on herkkua monenlaista, varsinkin juomia.

Epäily on suuri. Tuleekohan siinä katsomisesta mitään? Vai onko sillä niin väliäkään? Siinä syömisen, juomisen ja seuranpidon seassa ei liene väliä, millaisia kuvia näytetään. Ehkä erikoistehosteita ja rymäkkäitä takaa-ajoja tulee vilkaistuksi. – Vai olenkohan minä taas kerran muutosvastarintainen vanha hippi?

Kun Kaurismäet avasivat Andorra-teatterinsa 1970-luvun lopulla, Aki heitti ensimmäiseksi aulassa olevan popcorn-koneen hankeen. Kauas on siitä tultu.

Kuvassa Urmas A. Hilapielen kirjoittama Kino-Suomi (2022). Tuttu kirjoittaja esittelee Helsingin kaikki nykyiset ja entiset elokuvateatterit. Yhdessäkään ei ole mainintaa ruokailusta esityksen aikana. 

Kipeät

Kesästä tulikin erilainen. Minusta tuli osapäiväinen sairaanhoitaja. Mikäpä siinä, ei minulla muitakaan kiireellisiä menoja ollut. Eikä matka ollut pitkä, nopeasti pääsin paikalle, kun kutsu kävi.

Vuosia jatkuneet vatsavaivat muuttuivat kivuliaiksi kouristeluiksi. Nukkuminen ei onnistunut, uupumus, ahdistus, masennus. Alkoholi hetkeksi helpotti kouristuksia yön yksinäisyydessä, mutta syöminen ei onnistunut ollenkaan. Hento nainen laihtui entisestään. Kierre paheni.

112-soitto tarvittiin kolme kertaa, ja ambulanssi vei potilaan päivystykseen. Kyytiin en päässyt mutta äkkiä minä reilun kilometrin ambulanssin perässä kävelin pitkin öistä Topeliuksenkatua Meilahteen.

Taksilla mentiin Meilahden päivystykseen neljä kertaa. Kaikki nämäkin öisin. Ei siinä mitään, minähän olen öisin pirteimmilläni, valmis soittamaan, taluttamaan, menemään mukaan, istumaan tukena odotushuoneessa.

Lisäksi oli useita käyntejä terveyskeskuksen päivystyksessä, laboratoriossa ja yksityislääkärin vastaanotolla. Apteekissa kävin harva se päivä: aluksi Panadol, Librax, Nutridrink, myöhemmin Pegorion, Beetasalpaaja, Triptyl, Opamox… Ruokakaupasta enimmäkseen jugurttia, mustikoita ja banaaneja.

Siitä olin yllättynyt, että Suomen suurimman sairaalan yöpäivystyksessä ei ole lääkäri paikalla.  Tämä tuli koetuksi kahteen kertaan. Molemmilla kerroilla tulimme taksilla  ilmoittautumaan klo kolmen paikkeilla. Lääkärin luvattiin tulevan klo kuuden jälkeen, mutta silloin tulikin siivooja. Lääkäri saapui puoli kahdeksan. – Kyllä on hallitus hyvin onnistunut projektissaan julkisen terveydenhoidon alas ajamiseksi. Millaista onkaan Suomen syrjäseuduilla, kun pääkaupungin ytimessä sijaitsevassa jättiläissairaalassakin on tällaista.

Siinä meitä istui joukko sairaita ja saattajia isossa odotushuoneessa tuijottelemassa seiniä. Onneksi joku oli ymmärtänyt ilahduttaa meitä. Seinälle oli ripustettu monistelappu, jossa oli runo (kuva). Taide kuuluu kipeillekin.

Paranemisprosessi on kesken. Seuraavaksi vatsaultraääni ja psykiatri. 

 

Pieni pirulainen

                                                   Titivillus / Hattulan Pyhän ristin kirkko 

Kalenteri näyttää, että olisi aika herätä horroksesta ja ryhtyä aktiiviseksi. Kesän koettelemukset ovat muisto vain, ja edessä on vuodenajoista viihtyisin.

Yksi tapa osoittaa virkoutumista on ruveta taas kirjoittamaan. Olen kolmisen kuukautta noudattanut ikimuistoista perinnettäni ja pysytellyt poissa näppäimistöjen ääreltä. Blogiakin olen visusti karttanut – vain muutaman vähäisen kirjoituksen olen sadeöiden ratoksi rääpinyt kasaan. Pitkä paussi kerran vuodessa tekee hyvää, voin vakuuttaa.

Paitsi että se tekee myös pahaa.

Luulisi, että sormien kyky näpytellä sujuvaa tekstiä säilyisi muutaman kuukauden tauon yli. Että jonkinlainen sormien lihasmuisti olisi voimissaan tauon jälkeenkin. Olenhan sentään koko ikäni kirjoittanut vähintään puoliammattimaisesti (ja sen toisen puolikkaan olen lukenut muiden kirjoittamia tekstejä).

Mutta ei. Tauon jälkeen kirjoittaminen tökkii. Koko ajan tulee kirjoitusvirheitä. Jokaisen sormen painalluksen jälkeen pitää vilkaista, osuiko sormi oikealle nappulalle. Usein ei osunut. Kirjoittamiseen tuskastuu, jos pitää alinomaa palata korjailemaan virhenäppäilyjä. Niin kuin tässä nyt.

Tiedän kyllä, miksi näin käy. Syyllinen on Titivillus, tuo pieni pirulainen. Kirjoitusvirheiden suojelupyhimys. Tai ehkä paremminkin suojelusdemoni.

En ryhdy tässä tarkemmin esittelemään tätä pienikokoista heppua. Kiinnostuneet voivat lukea tietoa vaikkapa Wikipediasta (klik)

Ylemmässä kuvassa ilkimys on Hattulan Pyhän ristin kirkon seinällä. Olen siellä pysähtynyt monet kerrat matkallani Helsingistä kesäkotiini Längelmävedelle. Luin äskettäin Anneli Kannon erinomaisen romaanin Rottien pyhimys (2021), joka kertoo tämän kirkon kuvien maalaamiseen liittyvän tarinan.

Alemmassa kuvassa Titivillus on oikeassa alanurkassa valmiina osallistumaan kirjoituspuuhiin (Hieronymus Bosch: Pyhä Johannes Evankelista Patmoksella – 1505)

 

                                                                                          Hieronymus Bosch 1505