Vastustaisinko?

Olen seurannut keskisuomalaisessa paikallislehdessä käytyä väittelyä tuulivoimapuiston sijoituspaikasta. On ollut kiihkeää kannatusta ja kiihkeää vastustusta.

En ole osallistunut väittelyyn enkä allekirjoittanut adresseja. Asia kuitenkin hieman kiinnostaa, sillä ehdotettu puiston sijaintipaikka on minun äidinpuoleisen sukuni kotiseutua. Olen itsekin juuri siellä viettänyt lapsuuteni kesiä.

Asia on monimutkainen. Tuulivoimaa kannatan kovasti yhtenä ratkaisuna ilmastokriisiin. Toisaalta minulla ei ole kokemusta asumisesta tuulivoimamaston lähellä. Väittävät, että ongelmia siinä on.

Ilmastokriisin torjunta on muuttunut poliittisia intohimoja herättäväksi aiheeksi. Nyt se on vastatuulessa Amerikan uudessa uljaassa hallinnossa ja yhtä lailla populistipuolueissa kaikkialla, Suomessakin. Vihreä siirtymä leimataan viherpiipertäjien moraaliposeeraukseksi. Taivaanisähän ne säätilat säätää.

Suuri enemmistö ilmeisesti kuitenkin ymmärtää asian vakavuuden. Kyse on enemmänkin puistojen sijoituspaikasta. Johonkin niitä pitäisi voida sijoittaa.

Olisiko jossakin sopiva sijoituspaikka? Sellainen, jossa kenellekään ei koituisi asumisongelmia? Sellainen, jossa kukaan ei pääsisi väittämään, että maisema pilaantuu. Not In My Back Yard.

 

Kateeksi kävi

                                                                    (Jan Baran 1907)

Istuttiin Jyväskylästä tulleen kaverin kanssa iltaa Elitessä, syötiin,  viiniä nautittiin, menneitä muisteltiin. Mitäs me partasuut äijät muutakaan enää osaisimme.

-Muistatko Tapion? Lähetti terveisiä.

Muistinhan minä Tapion, kun muistutettiin. Keskikoulussa oltiin kimpassa, sitten Tapio meni ammattikouluun, me lukioon. Siinä tiet erosivat.

Muisteltiin, että ihme tyyppi se Tapio. Ei olisi Tapiosta uskonut, että hän meistä ensimmäisenä onnistui itselleen tyttöystävän nappaamaan. Ja vielä niin hyvän näköisen… Oltiinkohan viidentoista?

Tapio ei ollut mikään naistenmiehen mallikappale. Ei rokkijätkä, ei urheilusankari, enemmänkin vähän hidas ja lyhyenläntä ja pikkuisen paksu pötikkä. Kun me muut diivailimme Jameksissa, Tapio kulki äidin prässäämissä harmaissa teryleenihousuissa.

Tapio joutui kesäksi sukulaistaloon maalle. Syksyllä hän tuli kaupunkiin ja supatti meille löytäneensä tytön. Näytti valokuvankin. Siinä tummatukkainen tyttö hymyili iloisesti. Poliisin tytär naapurista.

Emme me tainneet uskoa. Ei Tapiolta onnistuisi. Kyllä kai itse kukin meistäkin oli juttuja sepitellyt. Ja valokuvia kyllä löytyy, ties mikä serkkutyttö.

Mutta Tapio alkoi kulkea viikonloppuisin tyttöään tapamassa. Uusia valokuviakin tuli näytettäväksi. Muutamassa kuvassa oli vaatteita vähennetty. Ei serkkutyttöjen kanssa sellaisia. Pakko oli alkaa uskoa.

Sitten Tapio toi tyttönsä näytille Jyväskylään. Etukäteen hän varoitteli, että emme saa missään tapauksessa kertoa, että olemme nähneet niitä vähäpukeisia kuvia. Emme kertoneet.

Kateeksi kävi nähdä, kun Tapio käsi kädessä tyttöään talutteli. Miten oli mahdollista, että juuri häneltä onnistui mutta meiltä muilta ei. Ja nyt sain Elitessä kuulla, että sama tyttö Tapion käsikynkässä edelleen kulkee.

  

Riitapukari

Olen mielestäni aika hyvä riitelemään, kun sille päälle satun. Aika usein satunkin. Ei minulle aivan amatööri riitelyssä pärjää.

Siinä on vaan sellainen ongelma, että kunnon riitelyyn tarvitaan vastapuoli. Yritäpäs riidellä yksin! Se on vähän sama kuin yrittäisi painia yksin. Voisi katsojan silmiin näyttää aika omituiselta – eipä silti, aika omituiselta se paini näyttää kaksinkin.

Olen viime aikoina yrittänyt päästä riitelemään, mutta en ole onnistunut. Toista osapuolta ei saa puhelimeen. Kiukku siitä sen kun kasvaa.

Kun soitin, N-pankin puhelin piippasi jonotusääntä. Tuli ilmoitus, että oletettu jonotusaika on 33 min. Odotin ainakin 33 min. Jonotusmusiikki oli kamalaa . Sitten joku vastasi. Selitin asiani. Piti tunnistautua nettipankin pin-koodilla. Sitten minut siirrettiin uuteen piippausjonoon, jonka piti johtaa asiaa hoitavalle virkailijalle. Ainakin 33 min meni taas kamalaa musiikkia kuunnellen. Sitten tuli ilmoitus, että pahan ruuhkan vuoksi henkilö ei ole enää tänään tavattavissa, soittakaa huomenna uudestaan.

Siinä kohdassa suustani loiskahti ruma sana, ehkä useampikin. En tullut laskeneeksi, montako.

Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Yrityksiä on ollut aika monta. Perille ei pääse. Siinä pankissa ei toimi tehokkaasti muu kuin palvelumaksun periminen tililtä automaattisesti kerran kuussa.

Asiani ei edes olisi kovin monimutkainen. Minulla oli laina kesämökin ostamiseksi. Lainan vakuutena oli asuntoni osakekirja. Laina tuli kokonaan maksetuksi jo yli kaksi vuotta sitten, mutta osakekirjaa pankki ei ole palauttanut. Olisin kysynyt, miten saisin sen pois pankista.

Minun mielestäni pankin olisi pitänyt palauttaa osakekirja oma-aloitteisesti. Miksi pankki pitää vakuuden, jos mitään lainaa ei ole? Tästä haluaisin sanoa muutaman kirpeän sanan – mieluiten jollekin korkea-arvoiselle pankkipäällikölle.

Mutta riitapukari joutuu pitämään mölyt mahassaan, kun pankkiin on mahdoton päästä.