Pitkästä aikaa

Entinen sihteerini neiti B on vuosien poissaolon jälkeen palannut maailmalta hetkeksi kotiinsa Kapteeninkadulle. Minä tietysti menin heti tervehdyskäynnille.

Nimi ja titteli ovat kyllä harhaanjohtavia. Hän ei enää sihteeri eikä neiti. Hän on tohtorintutkintoa valmisteleva jatko-opiskelija Yhdysvalloissa ja Hollannissa. Neiti-nimitys vanheni, kun uudistettu laki rekisteröidyistä parisuhteista antoi luvan muuttaa siviilisäätyä. B-kirjain on kyllä ennallaan.

Käytän tässä silti vanhoja nimityksiä, jotta blogin vanhat lukijat tunnistaisivat, kenestä on kysymys (muistan kyllä, että eräs blogin pitkäaikainen lukija on poikkeuksellisen innostunut neiti B:n ihailija). Neiti B oli blogin alkuvuosina usein mainittu henkilö. Nimi näkyy jopa tämän sivun oikeaan laidan aihetunnisteiden listassa (Neiti B sihteeri 82).

Neiti B tuli lepolomalle Suomeen. Välttääkseen pakolliset sukulaiskierrokset  hän ei ilmoitellut tulostaan. Muistot takavuosien sukukyläilyistä jättivät traumoja. Kaikkialla oli tarjolla kidutettua sikaa ja myrkytettyä kalaa ja rosollia ja lanttulaatikkoa, joten päällimmäisin muisto suomalaisista jouluista oli nälkiintyminen. Hampurilaisbaaritkaan eivät olleet auki.

Neiti B oli leipomispuuhissa, kun menin. Joululimppuja oli tekeillä, mutta jollakin erityisreseptillä. Sain lämpimäiskappaleen, ja hyvää oli, poikkeuksellisen hyvää. En päässyt kunnolla käsitykseen reseptistä; täytyy kysellä myöhemmin. Taikinajuureen se jotenkin uudella tavalla liittyi.

Tapaaminen oli lyhyt. Uusinta tulossa paremmalla ajalla vuodenvaihteen jälkeen. 

Olen onnistuneesti välttänyt joutumisen tavarataloihin ja marketteihin ja myyjäisiin väentungoksen virtojen viemänä. Poikkeus oli perinteinen pistäytyminen Vanhan ylioppilastalon myyjäisiin. Ostin villasukat ja kaksi purkkia Ruoveden sinappia. Samat ostokset kuin aina ennenkin.

Joulukirjallisuuden viehättävin teos hyllyssäni on Viktor Rydbergin Tomten (1881). Siinä tonttu kulkee yöllä kartanolla, kohtaa lehmiä ja lampaita ja pohtii ihmiselämän arvoitusta.

Laulunakin tutussa pitkässä runossa revontulet loimuavat ja on pakkasyö.”Puissa on lunta valkeanaan / ja kattojen päällä on lunta. / Kuu käy ääneti kulkuaan, / mutta tonttu ei vaan saa unta.” - Täällä Helsingissä ei nyt ole pakkasta eikä lunta. Enkä minäkään saa unta (ennen kuin klo neljä).

Pistän loppuun vierekkäin viimeisten säkeistöjen sanat alkuperäisenä (Viktor Rydberg) ja suomennoksena (Valter Juva). Kuvituksen on tehnyt Martta Wendelin.

 

Ei tainnut uskoa II

[jatkoa]

Lääkäri tuijotti silmiin eikä sanonut mitään. Ilmeestä aavistin, että päässä pyöri epäileviä mietteitä: - Pitäisikö tuota uskoa?

Ensin hän oli kaivanut laatikosta laskimen ja näpytellyt siihen pituuden ja painon. Nenä nyrpistyi – ei ollut hyvä painoindeksi.

-Nyt olisi kyllä syytä vähentää niitä kaloripitoisia ruokia ja juomia. Aluksi vaikkapa joka toinen pizza pois.

Minä sanoin, että se on vaikeaa. Lääkäri vakuutti, että kyllä siihen äkkiä tottuu kun alkuun pääsee. Minä epäröin edelleen ja kerroin, että tällä vuosituhannella olen syönyt täsmälleen yhden pizzan, ja siitä on jo kymmenkunta vuotta. Sitä edellisestä on varmaan jo kolmekymmentä vuotta. Jos tästä nyt harvennan, niin seuraavan pizzan saan syödä yli satavuotiaana. Ei taida paljon painoon ehtiä vaikuttaa semmoinen.

Lääkäri yritti vielä. - Makkaroita? Perunalastuja? Chipsejä? Limsaa? Viinereitä? Jäätelöä? Mitä kaikkea keksikään luetella…

Ei. Ei. Ei. Yhden käristetyn makkaran juhannusyönä, mutta sekin loppui, kun korona alkoi eikä kaveri enää uskaltanut tulla. Minkäänlaisia raksuja tai limsoja en ole suuhuni pistänyt lapsuuden jälkeen. Ei minkäänlaisia välipaloja koskaan. Ei makeita leivonnaisia. Ei rasvaisia juustoja tai leikkeleitä. Ei makeutettuja mehuja tai jogurtteja. Nokare jäätelöä kyllä joskus kahvin kanssa, muulloin hedelmä. Melkein olen kasvissyöjä paitsi joskus kalaa tai kanaa. Annoskokokin on aina kohtuullinen.

Tässä kohdassa tuli tuo epäluuloinen tuijotus. - Viisastelee siinä pizzoillansa. Pitäisikö muka uskoa? Jostakinhan se painoindeksi on tullut..

Ei tainnut uskoa. - Liikuntaa sitten lisää. Kävelyä joka päivä.

Mutta hankalaa on sekin, kun koronavuosien aikaan pääsi rutiini heikentymään ja kehittyi tuo kävelyä haittaava lonkkaluksaatio.

[jatkuu]

[[ eipäs jatkukaan - tulin katumapäälle ]]

 

Ei tainnut uskoa I

Suunnitelma oli kyllä hyvä. Mutta se epäonnistui.

Itsenäisyyspäivän jälkeisenä lauantaina menin nukkumaan tunnin tavallista aikaisemmin, siis klo 3, sunnuntaina klo 2, maanantaina klo 1 ja tiistaina jo klo 24 eli keskiyöllä.

Näin radikaalia muutosta vuorokausirytmiini en ole tehnyt mies- eli henkilömuistiin. Neljä tuntia aikaisemmin nukkumaan on paljon. Etukäteisviisas ajatukseni oli, että yhden tunnin vuorokaudessa hitaasti hivuttamalla muutos ei tunnu niin pahalta kuin neljä tuntia kertarysäyksellä.

Jo syyskuussa olin saanut viestin, että lääkärin vastaanotto on keskiviikkona 11. joulukuuta klo 8.30. Tuommoinen kellonaika on minulle yö.

Ei lääkärin katsastukseen voi mennä parin kolmen tunnin nukkumisen jälkeen. Kuusi tuntia olisi ehkä riittävä. Siksi oli pakko reivata vuorokausirytmi uuteen asentoon. (vanhoina hyvinä aikoina vastaanottoajoistakin oli mahdollista neuvotella terveyskeskuksen asiakaspalvelussa – enää ei).

Menin siis kyllä ihan suunnitelman mukaan joka yö tunnin aikaisemmin nukkumaan. Siinä oli vaan sellainen ongelma, että en nukahtanut.

                                                           (Axel Gallén 1889)

Kello neljään se nukahtaminen viipyi jokaisena yönä. Tunnin, kaksi tuntia, kolme tuntia, neljä tuntia pyörin sängyssä ilman unta. Mukavampi olisi ollut touhuta ne tunnit tietokoneen kanssa tavalliseen tapaan. Kello neljästä alkaen nukkumien sujui kyllä aina oikein hyvin.

Niinpä olin keskiviikkoaamuna klo 8.30 lääkärin katsastuksessa silmät sikkurassa kahden tunnin yöunen jälkeen.

Lääkäri taisi huomata väsymyksen ja kysyi elämäntavoistani. Selitin, että vakiintunut nukkumaanmenoaikani on klo 4. Lääkäri moitti minua epäsäännöllisistä elämäntavoista. Yritin selittää, että elämäntapani eivät ole ollenkaan epäsäännölliset. Ne ovat erittäin säännölliset, paitsi tällaisina poikkeuspäivinä kuin nyt.

Jäi sellainen käsitys, ettei lääkäri selityksiäni uskonut..

[jatkuu]