Hyvä ihminen?

 

Voiko maailmassa olla ollenkaan hyviä ihmisiä? Epäilyjä on esitetty.

Kirjallisuus tuntee yhden. Hänestä kerrotaan näytelmässä Setšuanin hyvä ihminen. Sen on kirjoittanut Bertolt Brecht (1942). Siinä kolme jumalaa päättää lähteä maan päälle etsimään, löytyykö sieltä edes yhtä hyvää ihmistä. Jos löytyy, maailma voidaan jättää ennalleen.

Yksi hyvä ihminen yllättäen löytyy. Hän on setšuanilainen ilotyttö Šen Te. Hänelle jumalat lahjoittavat rahaa, jotta hän pääsee parempaan elämään. Tyttö perustaa tupakkakaupan, mutta kohta ihmiset alkavat käyttää tytön hyväsydämisyyttä hyväkseen. Tyttö menettää siinä rahansa. Hänen on rakennettava itselleen sivupersoona, joka on kova ja tinkimätön omien oikeuksiensa puolustaja.

Brecht on toisaalla kirjoittanut:

"Koko elämämme me taistelemme toimeentulomme puolesta - toinen toistamme vastaan. Vanhemmat taistelevat lapsista, lapset perinnöstä. Pikkukauppiaat taistelevat työnantajia ja toisia työläisiä vastaan työpaikastaan. Maalaiset taistelevat kaupunkilaisia vastaan. Oppilaat taistelevat opettajien kanssa. Yleisö taistelee viranomaisia vastaan. Tehtailijat taistelevat pankkeja, yhtymät yhtymiä vastaan. Ja niin edelleen  -  mikseivät sitten loppujen lopuksi kansat taistelisi kansoja vastaan?"

Tämän perimmäisen filosofiansa Brecht puki näytelmiksi, joissa kaikissa on sama pohjavire: ihminen käyttää aina jotakuta hyväkseen ja hyväksikäytetty jää jalkoihin ja katkeroituu.

Brecht vietti vajaan vuoden Suomessa pakomatkalla natsi-Saksaa. Kesän 1940 hän vietti Hella Wuolijoen vieraana Marlebäckin kartanossa Iitissä. Siellä hän kirjoitti näytelmän Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti, joka oli Wuolijoen pohjustama aihe. Myöhemmin ilmestyi teos Pakolaiskeskusteluja, joka sijoittuu Helsingin rautatieaseman ravintolaan. Helsingissä ollessaan hän asui osoitteessa Köydenpunojankatu 13 – siinä maineikkaan Kannas-nimisen kapakan vieressä.

Hän sai myös aiemmin aloittamansa Setšuanin hyvän ihmisen valmiiksi Suomessa. Monet näkevät näytelmässä yhä suomalaisen kaamoksen aiheuttamaa synkkyyttä ja toivottomuutta – tätä minkä minäkin juuri nyt näes katsoessani ikkunasta ulos. Šen Te lausuu (suo. Elvi Sinervo):

Ranskalainen sarjakuva Brecht pour debutants (1982, teksti Michael Thoss, kuva Patrick Boussignac) näyttää osuvasti Brechtin Suomen-vierailun olennaiset kohdat. Hella W:n kanssa ollaan saunassa ja uimassa. Siinä Suomen luonto oli kauneimmillaan, ja sekin tarttui Brechtin teksteihin runossa Suomalainen maisema (suom. Arvo Turtiainen)

Aivomato

 

”Kateus on arvostuksen ylin muoto.”

Jostain sitaattikirjasta tämänkin löysin ja kirjoitin muistiin. Siitä tuli koko päiväksi aivomato, jota ei saanut häädettyä päästä pois. Noinko se oikeasti on? Vai onko tuo ilkeämielistä viisastelua? Löytykö esimerkkejä omasta kokemuspiiristä?

Taitaa löytyä.

Teiniteatterivuosieni parhaasta kaverista tuli valtakunnallinen teatterijulkkis. – Taisi siitä iskeä ripaus kateutta, sillä minullakin oli ollut harkinnassa pyrkiminen teatterikouluun.

Toisesta lukiovuosieni kaverista tuli ensin huippupoliitikko ja myöhemmin korkean tason virkamies. – Taisi siitäkin iskeä ripaus kateutta, vaikka itselläni ei koskaan ollut aikeita suuntautua sellaisiin.

Kolmas lukioaikainen kaverini voitti valtakunnallisen esikoiskirjailijakilpailun. – Taisi siinäkin iskeä ripaus kateutta, sillä niihin aikoihin itsekin kirjoittelin tosissani.

  *   *   *

 Entä alussa esitetyn mietelauseen kääntöpuoli. Pitääkö tämäkin paikkansa vai onko ilkeämielistä viisastelua? Aivomato ahertamaan!

 Vahingonilo on sitä kaikkein vilpittömintä iloa.

Tuon poliitikko-virkamieskaverini ura ei ollut loppuun asti menestyksekäs. Tuli mokailuja ja ikävää julkisuutta. – Taisi siitä iskeä ripaus vahingoniloa, sillä kaveri oli menestysvuosiensa huumassa ylpistynyt niin, että oli hylännyt meidät nuoruudenkaverinsa. Siitäs sai, leuhkimus!

(Kuva: Seitsemän kuolemansyntiä / Kirkko ja kaupunki)

 

Riiviöitä rontteja saamareita

Tähän aikaan vuodesta on hyvä hetki ottaa luettavaksi jokin isompi kokonaisuus. Vielä ehtii valmiiksi ennen kesää.

Olen pitkään katsellut sillä silmällä 28-osaista Suomalainen Parnasso –sarjaa. Pienikokoisia kirjoja tiukassa kotelossa. Kaikki runoja.

Yritin ottaa valokuvan niin että kirjan selustan nimi näkyisi, mutta liian himmeitä ovat –  ei onnistunut. Siksi kirjoitan mukana olevat runoilijat tähän.

Esiin nostettujen Kirsi Kunnaksen, Katri Valan, Aale Tynnin ja Eila Kivikk´ahon lisäksi mukana on valitut teokset seuravilta: Aila Meriluoto, Helvi Juvonen, Jaakko Haavio, Helvi Hämäläinen, Heikki Asunta, Kaarlo Sarkia, Elina Vaara, Lauri Viita, Juhani Siljo, Lauri Pohjanpää, Unto Kupiainen, Oiva Paloheimo, Uuno Kailas, Saima Harmaja, Aaro Hellaakoski, Aleksis Kivi, V. A. Koskenniemi, Otto Manninen, Kaarlo Kramsu, Einari Vuorela, Lauri Viljanen ja P. Mustapää. Lisäksi on kaksi kokoelmaa nimellä Varhaisrunous I ja II.

Kirjasarja on vuodelta 1958. Tuttuja runoja varmaankin. Modernismin aikakausi on siis vain joiltakin alkuvaiheiltaan mukana.

Modernismi ja nykyrunous ansaitsisi samanlaisen kokoelmakotelon, mutta sellaista ei ole eikä taida tullakaan. Sellaiselle ei olisi lukijoita eikä kaupallista kysyntää. Se on iso vahinko. Ihmiset eivät ymmärrä, mitä menettävät.

Kaltaiseni nykyrunouden  pilaama lukija on hieman varautunut aloittaessaan luku-urakkaa tuttujen klassikoiden kimpussa. Pitkästynkö? Löytyyköhän tästä aineistosta vielä niitä riiviöitä, rontteja ja saamareita, joita myöhempien aikojen runoilija Anna-Leena Härkönen esiin manaa?