Paras

Ovat jossain äänestäneet, mikä on kaikkien aikojen paras kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut teos. Voittajaksi tuli Ulla-Lena Lundbergin kirjoittama ”Jää”  (Is), joka voitti kisan 2012.

Palkintoja on jaettu nyt 40 vuotta, joten valinnan varaa oli runsaasti. Minä en äänestänyt, sillä en ole huomannut tällaista äänestystä. Jos olisin huomannut, olisin kannattanut juuri tätä teosta. Se jätti poikkeuksellisen vahvan muistijäljen.

HS:n veteraanitoimittaja Antti Majander kertoi aiheeseen liittyvän muistikuvansa. Toimituksessa oli pyydetty kirjallisuustoimittajia valitsemaan kotimaisen kirjallisuuden kaunein lause.

Toimittaja oli ensin pitänyt ideaa typeränä mutta muistanut sitten yhden vahvasti mieleen jääneen virkkeen. Se on juuri tämän Lundbergin kirjan alkulause.

”Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.” (suom. Leena Vallisaari)

Hieno oivallus. Tässä kirjassa todella odotetaan venettä tulevaksi.

HS:n kirjoituksessa jää melkein kokonaan huomiotta, että kirja on ruotsinkielinen. Näin ollen tuo oivaltava virke on syytä esittää myös alkukielellä. Tässä se tulee.

Minun asenteeni Finlandia-palkintoon on hieman penseä. Se on kovin vahvasti kaupallisuuden palvelemiseksi keksitty jippo. En tietenkään suhtaudu penseästi kirjailijoiden palkitsemiseen sinänsä. On palkittujen listalla monta hienoa teosta. Toisaalta on kyllä muutama aika outokin päässyt palkinnoille. – No, makuasioitahan nämä.

Kannattaisikohan joskus järjestää äänestys, jossa valittaisiin paras kirja, joka on jäänyt palkitsematta?

Minun ehdokkaani siihen on Pirkko Saision Passio (2021)

Ajan tasalla?

 Vakilukijalle on varmasti käynyt selväksi, että lukemismakuni on aika häiriintynyt. Se painottuu menneeseen maailmaan tuhanteen kertaan tallatuille teille. Uutuuksien tutkimusmatkoille en usein uskaltaudu.

Uutuuksien kohdalla tarvitsen esilukijoita, luotettavia suosittelijoita. Siihen virkaan olen muutaman luottokriitikon ja  tuttavan lisäksi hyväksynyt muutamia  blogikavereita. Heidän kokemuksiaan kuuntelen tarkalla korvalla.

Tällä tavalla yritän pysyä edes kohtuullisesti ajan tasalla. On siinä kyllä rimpuilun maku pelistä putoamista vastaan.

Joitakin poikkeuksia tähän kuitenkin on. Muutama nykykirjailija on vakiinnuttanut asemansa. Heidän uusille teoksilleen en kaipaa suosittelijoita – luen ne ilmankin. Tällaisia luottokirjailijoita ovat mm. Pirkko Saisio, Kjell Westö, Ulla-Lena Lundberg, Tommi Kinnunen ja Rosa Liksom. Meri Valkama on vahvasti tyrkyllä esikoisteoksensa perusteella. Lyriikan puolelta nimiä löytyy lisää. Ulkomailta saisin kerätyksi pidemmän listan.

Toinen poikkeus ovat tutut kirjailijat - tai "kirjailijat". Sellaisia on kertynyt varsin iso joukko – entinen ammattini altisti taiteilijatuttavuuksiin. Kun saan kutsun kirjan julkaisemistilaisuuteen tai omistuskirjoituksella varustetun uutuuden, ei sitä voi jättää lukematta. Siitä pitää osata keskustella, kun seuraavan kerran tavataan. Joskus tällaiset ovat rasittavia velvollisuuksia. Viihdetaiteilijana ansioitunut tuttava ei välttämättä ole fiktiokirjailijana aivan mestaritasoa.

Nyt on se aika vuodesta, jolloin uutuudet ovat minulla lukuvuorossa.  Menossa ovat kuvissa näkyvät teokset.

 

Kjell & Mårten Westön Vuodet oli herkullinen lukukokemus. Veljekset kirjoittavat vuorotellen muistikuviaan vuosien varrelta - koulumuistoja, nuoren miehen kohelluksia, varhaisia tyttöjuttuja, interreil-reissuja, kirjailijan uran käynnistymisvaiheita, aikuistumista. Vaikka veljekset ovat toistakymmentä vuotta minua nuorempia, tunnistan muistikuvissa paljon omien vaiheideni kanssa samankaltaisuutta. Ihan kuin minä … tuon minäkin tunsin ... tuollakin kävin.

Kjell Westön uusi romaani kertoo sota-ajan tunnelmista Helsingissä. Mitä sota tekee ihmiselle, elämälle, rakkaudelle. Kirjailijan aiempiin teoksiin verrattuna tässä on tummemmat sävyt.

Vastoin tapojani nämä kirjat eivät ole käsissäni alkukielellä ruotsiksi. Joskus näinkin pääsee tapahtumaan.

Mårten Westön Kihlman-tutkielma Om hopplöshetens möjligheter  on vielä aloittamatta. Se on jonottanut hyllyssä jo pidempään. Nyt sen aika tulee osana Westö-teemaa.  Nyt vielä tutkin, onko minulta jäänyt lukematta jotain veljesten varhaisemmasta tuotannosta.

Poimuja ja nystyröitä

 

Kirja jätti oudolla tavalla hämmentyneeksi.

Maailma on täynnä aivokasvaimia. Oikeastaan mitään muuta ei elämässä ja maailmassa ole. Suunnaton määrä työtä ja opiskelua. Loputtomasti uusia kasvaimia.

Hämmennys tuli siitä, miten minä voin viihtyä tällaista kirjaa lukiessani. Kovasti epäluuloisena tartuin kirjaan. Miten kaltaiseni lääketieteestä mitään ymmärtämätön voi pärjätä loputtomien termien kanssa. Jokaiselle aivojen poimulle ja nystyrälle on nimi. Leikkelyt ja rassaamiset selostetaan perin juurin.

Yksityiselämä jää sivuseikaksi. Pieniä välähdyksiä on vaihtuvista tyttöystävistä, mukavista ja vähemmän mukavista työtovereista, armottomasta kamppailusta virkanimityksistä.

Ja silti luin tätä kirjaa kuin parasta romaania. Siinä oli jännitystä onnistumisista ja epäonnistumisista. Siinä oli rehevää kansankuvausta potilaiden taustoista. Siinä oli tarinan kertomisen iloa ja taitoa. Jotenkin oudosti  päähenkilö hahmottui taruolennoksi, joka on jatkuvasti ylivoimaisilta tuntuvien tehtävien edessä. Usein onnistuu, aina ei.

Tarina toimi, aineksia oli valtavasti. Erityistä on, että tarinat ovat totta, eivät fantasiaa. Jostakin muistin kätköistä löytyi ihmisoikeusjuristi Matti Wuoren (1945 – 2005) pohdinta ihmisen tarinallisesta olemuksesta.

”Olennaista ja kaikkein tärkeintä on suuri satu. Ilman kertomuksia ja taruja emme ole mitään. Ihminen on ennen muuta olento, joka kykenee sepittämään tarinoita ja joka samalla elää niissä joka päivä. Ilman suuria kertomuksia, ideologioita, uskomuksia ja myyttejä sekä pieniä tarinanpoikasia, anekdootteja, kaskuja, huhuja, juoruja, sattumuksia, allegorioita, opettavaisia esimerkkitarinoita, unelmia, faabeleita, legendoja, häväistysjuttuja yhtä lailla kuin sankarirunoelmia sekä niiden eetosta ja paatosta olisimme ihmisiä vailla niitä ominaisuuksia, jotka vasta tekevät meistä ihmisiä. Vasta tämä oikeuttaa meidät pitämään itseämme ainutkertaisina.” (Matti Wuori)

(Kuva elokuvasta, jossa päähän kohdistunut vamma vaati hoitoa. Samassa elokuvassa Matti Wuori tekee cameo-roolin: Aki Kaurismäki: Mies vailla menneisyyttä 2002)

(Kirja: Juha Hernesniemi:  Aivokirurgin muistelmat,  WSOY 2022)