Ihan vakavalla naamalla

Missä viipyy? Nyt olisi aika. Nyt olisi momentum.

Chaplin teki sen 1940, keskellä sotaa. Se osui. Ohjuksen nimi oli Diktaattori (The Great Dictator). Pilkan kohde ei jäänyt epäselväksi.

Missä ovat osaavat satiirikot nyt? Vallanpitäjien pilkkaaminen voi toki olla pilkkaajalle vaarallista, mutta silti. Eikö kukaan uskalla? Vai eikö satiiria enää osata?

Kuka on Robin Hoodin vastakohta, minulta kysyttiin. Suomen hallitus tietenkin. Ottaa vähävaraisilta, antaa hyvätuloisille. Päinvastaista hallituspuolueet itse kyllä väittävät, ihan vakavalla naamalla.

Amerikassa on veikeä meininki republikaanipuolueessa. Ovat pistäneet presidenttiehdokkaalleen hallinnon jo valmiiksi ranttaliksi. Evankelikaaliset konservatiivit julistavat Raamattu kädessä perinteisiä arvoja ja kristinuskoa, ihan vakavalla naamalla. Ei kovin hurskaalta meno näytä, eikä varsinkaan presidenttiehdokas.

Näin hillittömiä aiheita olisi nykysatiirikolle tarjolla. Tilanne pitäisi ottaa haltuun silloin kun se on päällä. Kohta on myöhäistä, kohta tulevat uudet pilkattavat.

On tietysti myös klassikkosatiireja, jotka kestävät aikaa. Kuvassa muutamia kirjahyllystäni.

Pitkään olen pitänyt kuvassa keskellä näkyvää Nikolai Gogolin kirjaa maailman parhaana hallinnonuudistuksen oppikirjana. Mutta sekään ei enää pärjää nykymenossa. Se saisi ehkä otteen johonkin Suomen sote-uudistukseen ja ns. hyvinvointialueiden (nimi annettu ihan vakavalla naamalla) hallintokuvioihin, mutta näihin isompiin metkuihin tarvittaisiin ihan uudenlaista otetta.

 

Tulin järkiini

 

 Olisi ollut kirveelle töitä kesäkodissa.

Tuli viisas vieras, katsoi pinoa pitkään ja ihmetteli aikeitani. – Noin kaunis pino! Harvoin näkee. Ei pidä sitä pilata. Kauniimpi on  katsella.

Istuin minäkin pölkylle ja katselin uudella katseella. Kaunis oli. Ja liiteri puolillaan puita. Ei jää sauna lämmittämättä.

Tulin järkiini.  Menin lukemaan runoja. Diktoniuskin osaa puhua viisaasti työstä, levosta ja taiteesta.

Ei tainnut uskoa vakuuttelujani

Tuli vastaanotolla sellainen ohje, että pitäisi vähän vähentää pizzoja, limsoja, makkaroita ja makeita välipaloja.

Vastasin, että se on kyllä hirmuisen  vaikeaa.

-  Varmasti aluksi on, mutta äkkiä siihen tottuu, jatkoi ohjeen antaja. - Vaikeudet ovat voitettavissa, kun tahtotila on kohdallaan.

Kuuntelin ohjeita asiaan kuuluvalla hartaudella. Taisin kuitenkin vaikuttaa nenäkkäältä, kun yritin selittää, mikä siinä on niin hirmuisen vaikeaa. Tällaiset vanhat kärttyisät setämiehet kuin minä eivät aina onnistu positiivisen mielialansa ilmaisussa.

Tällä vuosituhannella olen syönyt täsmälleen yhden pizzan. Jos tästä vähennän, seuraava tulee ajankohtaiseksi joskus 2030-luvun loppupuolella. Minkäänmerkkistä limsaa en ole juonut sitten teinivuosien. Ainoan makkaran vuodessa olen tikun nokassa kärventänyt kaverin kanssa maalla juhannusyönä. Koronavuosina tämäkin perinne katkesi.

Yhden pienen makean olen päivittäin nauttinut iltapäiväkahvin kanssa. Kesäisin se on mansikoita vaniljakastikkeessa, muulloin pari kaurakeksiä tai vegaanijäätelöä. Minkäänlaisia makeita tai muitakaan välipaloja en syö tai juo koskaan. Poikkeuksena joulu, jolloin tulee nautittua muutama konvehti. Tosin niistä tulee naamaan teininäppylöitä, joten maltti on helppo säilyttää.

Ruokailussa olen kalaa lukuun ottamatta ollut kasvissyöjä vuosikymmeniä. Kaikki mahdollinen on vähärasvaista, levitteet, juustot, salaattikastikkeet ja muut. Siiderikin kuivaa.

Tahtotila on siis ollut kohdallaan jo monta vuosikymmentä. Tahtotilan vaikutus ei kuitenkaan ole ollut kehuttava.

Jotenkin jäi sellainen sanaton vaikutelma, että selittelyäni ei ihan uskottu.