Karnevaaliaika

Dessu on viettänyt hiljaiseloa. Mikään ei ole maittanut, ei edes blogin kirjoittaminen. Jotkut lukijat näyttävät huolestuneen. Huonolle tunnelmalle on syynsä – palaan asiaan lähipäivinä.

Eipä silti, kroonisesti ärtynyt olen ilman ylimääräisiä ongelmiakin. Minua ei sytytä intoon edes vuotuinen karnevaaliaika eli euroviisut. Tavallisen happamana olen karsintoja katsellut. Edes vähäpukeisia esiintyjiä ei ole entiseen malliin stimuloimassa piilotettua mieskatsetta esiin kätköistään.

Suomi on perinteisesti joka vuosi ollut voittajasuosikki – ainakin jos eräiden lehtien otsikkoja on uskonut. Olen tullut ymmärtämään, että tänä vuonna on keskimääräistä enemmän syytä uskoa. Siksi katsoin Suomen edustuskappaleen tavallista tarkemmalla silmällä.

Musiikkipuoleen en sano mitään – olen yli-ikäinen boomeri ja ajan virtauksista tipahtanut. Sanoituksen genreä vieroksun myös, mutta eräänlainen miehisyyden haparoivaa olemusta oivaltava eetos sieltä taitaa löytyä. Esityksen visuaalinen ilme on omintakeinen ja kerrasta mieleen jäävä – täytyy myöntää.

En kuitenkaan toivo Suomen voittavan. Toivon, että Suomi tulee toiseksi Ruotsille yhden sadasosapisteen hävinneenä. Saisimme lopultakin nykyaikaisen Juha Miedon sen loppuun kuluneen miehisen uhon  tilalle.

Ikiaikainen ideani Suomen euroviisuedustajaksi taitaa jäädä toteutumatta. Olen esittänyt , että valitsemme M. A. Nummisen. Vakavailmeinen mies frakki päällä, filosofissävyinen laulu. Kaikki showmeininki pois, ei mitään koreografiaa. Uskon, että tällä konseptilla menestys olisi varma.

 

Onneksi saivat Havis Amandan patsaan siirretyksi turvaan. Lähiaikoina taitaa tulla toinenkin vaara patsaan turvallisuudelle. Euroviisuväen juhlinnasta en tiedä, mutta humalaisen alastoman jääkiekkoväen hyökkäys hennon patsaan kimppuun saattaisi koitua turmioksi. Ehkä he voisivat siirtyä kiipeilemään Mannerheimin patsaaseen?

Itselleen armollinen

Otin kirjan hyllystä. Kääntelin, katselin, luin takakannen ja kansilehden liepeet. Luin ensimmäisen sivun. Luin loppurivit.  Katsoin sivumäärän. Luin välistä löytyneen lehtileikkeen. Puntaroin, mietiskelin, kuulostelin tuntemuksiani.

Pistin kirjan takaisin hyllyyn.

Olin itselleni armollinen. Se on kai vanhuuden merkki, muistelen jostain lukeneeni. Muistelin buddhalaisuuden viisaita sanoja sikseen jättämisestä.

Ei, tätä en enää rupea lukemaan. Lukemisen idea pulpahti mieleen, kun katsoin Yle-Areenasta hienon dokumentin tästä kirjasta ja sen tekijästä. Se oli kuin viettely kokea uudestaan nuoruuden hurmio.

Kyllä minä tuon kirjan olen lukenut, mutta siitä on kauan. Varmaankin kaikki kirjallisuustieteen opiskelijat joutuivat lukemaan sen – ainakin kaikki professori Hannu K. Riikosen oppilaat. Tämä originelli humanistiprofessori on kirjoittanut laajoja tutkimuksia kirjasta ja hänen luennoillaan ja seminaareissaan puhe kääntyi vähän väliä tähän aiheeseen.

Vanhempi opiskelijasukupolvi ilmeisesti vältti tämän 1920 ilmestyneen kirjan lukemisen, sillä tavallisen opiskelijan kielitaito ei riittänyt. Pentti Saarikosken suomennos ilmestyi vasta 1964.

Nautintoa ja tuskaa. Sellainen muistikuva lukemisesta jäi. Kirja olisi pitänyt lukea hitaasti, mutta opiskelijan lukemisilla oli aina kiire. Väsyneenä keskittyminen toi sen tuskan. Suuri sivumäärä lisäsi tuskaa. Ja vaikka kuinka odotti, mitään ei kirjassa tapahtunut.

Juuri sopivasti samana päivänä, kun pistin kirjan takaisin hyllyyn, ilmestyi uusi Filmihullu-lehti. Sen artikkelissa kerrottiin, että Marilyn Monroekin luki Odysseuksen. Kuva vahvistaa asian. Hän oli jopa esittänyt Molly Bloomin kuuluisan monologin Actors Studion draamakoulun harjoitustyönään.

Mutta minä siis olin nyt itselleni armollinen ja hylkäsin James Joycen Odysseuksen hyllyyn. Liian suuri urakka. Onneksi sentään kohta on taas Bloomsday (16. kesäkuuta). Nimi tulee kirjan päähenkilöstä Leopold Bloomista. Kirjan vähäiset tapahtumat sijoittuvat juuri tuohon päivään vuonna 1904. Merkkipäivää juhlin yhtä railakkaasti kuin Odysseus-ihailijat ympäri maailman.

On siellä muutakin

Ensin lentolippu Oslosta Helsinkiin, sitten junalla Helsingistä Seinäjoelle, lopuksi bussilla Seinäjoelta Teuvalle. 

 

Tällaisesta matkasuunnitelmasta kirjoittaa norjalainen kirjailija Linn Ullman uudessa kirjassaan Flicka, 1983  (Tyttö, 1983 suom. Jonna Joskitt-Pöyry - 2023). Matka ei toteutunut – tuli korona – mutta jo pelkkä aikomus herättää suomalaisessa lukijassa kummastusta. Mitä hemmettiä tämä maailmankuulujen vanhempien tytär aikoo tehdä Teuvalla? Pienessä takapajuisessa maalaiskirkonkylässä keskellä Etelä-Pohjanmaan lakeuksia. Vanhaa keihäänheiton olympiavoittajaako hän on sinne menossa tapaamaan? Ei kai Teuvalla muuta merkittävää ole?

On siellä muutakin!

Minua Ullmannin suunnitelma ei kummastuta, sillä minäkin olen tehnyt matkan Teuvalle. Matkustusvälineeni tosin oli Toyota Yaris ja matkareitti Helsingistä eteni kesäkotini Längelmäveden kautta Seinäjoelle ja Teuvalle. Matka tapahtui kaksi vuotta ennen koronaa (2018).

Sama syy meidät molemmat matkaan saattoi.

Syy oli Teuvan kirkon alttaritaulu. Sen on maalannut taiteilija nimeltä Tove Jansson.

Taiteilijan nimi taitaa olla monille tuttu muista yhteyksistä kuin kirkkotaiteesta. Siinäpä se kiinnostuksen ydin on. Pitää välttämättä päästä näkemään maailmankuulun kirjailijan ja Muumi-taiteilijan työn tulos oudolla alalla.

Teuvan vanha kirkko oli palanut 1950. Uuden kirkon arkkitehti Elsi Borg halusi alttaritaulun maalariksi naisen ja päätyi kutsumaan tuntemattoman 37-vuotiaan Tove Janssonin. Tove oli riemuissaan tarjouksesta, sillä palkkio auttoi häntä maksamaan Helsingin torniateljeensa velkaa.

Tove luonnosteli maalausta Helsingissä ja maalasi sen suoraan kirkon seinään touko-kesäkuussa 1953. Maalauksen aihe oli Matteuksen evankeliumin kertomus viidestä viisaasta ja viidestä tyhmästä neitsyestä. Teoksen vaakamallisuus herätti ihmettelyä, sillä yleensä alttaritaulut olivat pystysuuntaisia.

Toven hahmo huomattiin kylällä, sillä hän kuljeskeli maalitahraisessa työasussaan ja poltteli holkissa Työmies-nimistä tupakkaa. Hän ei juuri antautunut puheisiin kyläläisten kanssa. Iltaisin ja öisin hän kirjoitti Vaarallinen juhannus -nimistä kirjaansa. Uuden kirkon avajaisjuhlan jälkeen hän ei koskaan enää palannut Teuvalle.

Ullmannilla ei ollut Suomen-matkaansa muita syitä kuin Toven taulu Teuvalla. Minun täytyy tunnustaa, että minulla oli toinenkin syy lähteä Pohjanmaalle. Kävin Vaasassa tapaamassa iäkästä sukulaista, kuten joka kesä siihen aikaan. Ja sitten keksin vielä kolmannen syyn. Poikkesin katsomassa koko Suomen kansaa järkyttänyttä nähtävyyttä, joka sattui matkan varrelle. Siitä  (ja muista reissuistani merkittäville paikoille) kirjoitin täällä (click).