On siellä muutakin

Ensin lentolippu Oslosta Helsinkiin, sitten junalla Helsingistä Seinäjoelle, lopuksi bussilla Seinäjoelta Teuvalle. 

 

Tällaisesta matkasuunnitelmasta kirjoittaa norjalainen kirjailija Linn Ullman uudessa kirjassaan Flicka, 1983  (Tyttö, 1983 suom. Jonna Joskitt-Pöyry - 2023). Matka ei toteutunut – tuli korona – mutta jo pelkkä aikomus herättää suomalaisessa lukijassa kummastusta. Mitä hemmettiä tämä maailmankuulujen vanhempien tytär aikoo tehdä Teuvalla? Pienessä takapajuisessa maalaiskirkonkylässä keskellä Etelä-Pohjanmaan lakeuksia. Vanhaa keihäänheiton olympiavoittajaako hän on sinne menossa tapaamaan? Ei kai Teuvalla muuta merkittävää ole?

On siellä muutakin!

Minua Ullmannin suunnitelma ei kummastuta, sillä minäkin olen tehnyt matkan Teuvalle. Matkustusvälineeni tosin oli Toyota Yaris ja matkareitti Helsingistä eteni kesäkotini Längelmäveden kautta Seinäjoelle ja Teuvalle. Matka tapahtui kaksi vuotta ennen koronaa (2018).

Sama syy meidät molemmat matkaan saattoi.

Syy oli Teuvan kirkon alttaritaulu. Sen on maalannut taiteilija nimeltä Tove Jansson.

Taiteilijan nimi taitaa olla monille tuttu muista yhteyksistä kuin kirkkotaiteesta. Siinäpä se kiinnostuksen ydin on. Pitää välttämättä päästä näkemään maailmankuulun kirjailijan ja Muumi-taiteilijan työn tulos oudolla alalla.

Teuvan vanha kirkko oli palanut 1950. Uuden kirkon arkkitehti Elsi Borg halusi alttaritaulun maalariksi naisen ja päätyi kutsumaan tuntemattoman 37-vuotiaan Tove Janssonin. Tove oli riemuissaan tarjouksesta, sillä palkkio auttoi häntä maksamaan Helsingin torniateljeensa velkaa.

Tove luonnosteli maalausta Helsingissä ja maalasi sen suoraan kirkon seinään touko-kesäkuussa 1953. Maalauksen aihe oli Matteuksen evankeliumin kertomus viidestä viisaasta ja viidestä tyhmästä neitsyestä. Teoksen vaakamallisuus herätti ihmettelyä, sillä yleensä alttaritaulut olivat pystysuuntaisia.

Toven hahmo huomattiin kylällä, sillä hän kuljeskeli maalitahraisessa työasussaan ja poltteli holkissa Työmies-nimistä tupakkaa. Hän ei juuri antautunut puheisiin kyläläisten kanssa. Iltaisin ja öisin hän kirjoitti Vaarallinen juhannus -nimistä kirjaansa. Uuden kirkon avajaisjuhlan jälkeen hän ei koskaan enää palannut Teuvalle.

Ullmannilla ei ollut Suomen-matkaansa muita syitä kuin Toven taulu Teuvalla. Minun täytyy tunnustaa, että minulla oli toinenkin syy lähteä Pohjanmaalle. Kävin Vaasassa tapaamassa iäkästä sukulaista, kuten joka kesä siihen aikaan. Ja sitten keksin vielä kolmannen syyn. Poikkesin katsomassa koko Suomen kansaa järkyttänyttä nähtävyyttä, joka sattui matkan varrelle. Siitä  (ja muista reissuistani merkittäville paikoille) kirjoitin täällä (click).

Jotain pysyvää?

Mikään täällä maan päällä ei ole pysyvää. ”Meri, taivas ja maa /
kaikki kaik'  katoaa…” synkisteli Eino Leinokin runossaan Virta venhettä vie.

Nyt on katoamassa Tupperware. Sen jos minkä olisi luullut pysyvän keskuudessamme ikuisesti.

Minulla on Tupperwareen erityissuhde. Olen nimittäin käynyt Tupperware-kutsuilla. Harva mies on.

Se oli elämys. Jäi pysyväismuistiin. Olen kokemuksellani usein leuhkinut. Jostain syystä naisia kokemukseni tuntuu huvittavan. Miehet eivät oikein tunnu tajuavan.

Oli kesä 1980-luvun puolivälissä. Olin viettämässä lomaa kesäkodissani pohjoisella Pirkanmaalla. Onnistuin saamaan kutsukortin tutussa maalaistalossa pidettävään tilaisuuteen. Siellä oli tupa täynnä emäntiä, minä ainoa mies ja selvästi joukon nuorin, suunnilleen 35-vuotias. Jotenkin tuntui, että emännät vierastivat oloani, että mitäs tuo täällä tekee.

Kahvia juotiin, monensorttista pullaa ja pikkuleipiä oli tarjolla. Kaikkia maistoin. Puhe pysyi yllättävän tiukasti koko illan kokemuksissa purkeista ja kannuista, mitä nyt välillä reseptejä vaihdettiin.

 

                                          (Hilmanpäivät / ohj. Matti Kassila 1954)

Kauppa kävi ilmeisen hyvin. Lisää kahvia keitettiin. Lisää pullaa ja pikkuleipiä maistettiin. Minäkin taisin jonkinlaisen purkin ostaa. Johonkin se on matkan varrella kadonnut, en ainakaan tunnista sitä huushollin nykyisestä astiakaapista.

Onkohan käynyt niin, että kahvikekkereillä käytävä kaupustelu on bisnesmuotona mennyt muodista, vai miksi Tupperware on nyt ajautumassa konkurssiin? En usko.

Ehkä tuote on vain menettänyt vetovoimansa, sillä olen nähnyt toisenlaisten tuotteiden menestyvän saman liikeidean menetelmällä. Niitä tilaisuuksia järjesti ex-sihteeri neiti B.

Tilaisuuden nimi oli Pikkuwappu. Kahvia ja pikkuleipiä ei tarjottu, tilalla oli hieman villimpiä tuotteita. Se oli vuoden kiertokulun tärkeimpiä juhlia. Naisille suunnattuja tuotteita niissäkin esiteltiin, meidät harvalukuiset mukaan kutsutut miehet suljettiin toiseen huoneeseen juhlajuomia nauttimaan siksi ajaksi, kun tuote-esittely suljettujen ovien takana oli käynnissä.

Neljä Pikkuwappua peräkkäin on nyt jäänyt juhlimatta. Ensin korona esti, nyt neiti B. on Yhdysvalloissa viimeistelemässä tohtorin-tutkintoaan. Hän on kyllä luvannut, ettei tämä perinnejuhla ole iäksi kadonnut.

Kitkerät juorut

 

                                             (Helvi Hämäläisen muotokuva - Essi Renwall)

Kirjailija Helvi Hämäläisen päiväkirjat ovat vapautuneet tutkijoiden käyttöön. Kirjailija  määräsi ne suljettavaksi SKS:n arkistoon 25 vuodeksi kuolemastaan. Kirjailija kuoli 90-vuotiaana 1998.

Päiväkirjojen määrä ei ole aivan vähäinen. Niitä on 266 paksua vahakantista vihkoa. Ensimmäisenä niitä on ehtinyt lukemaan HS:n kirjallisuustoimittaja Suvi Ahola, joka on kirjoittamassa kirjaa Hämäläisestä.

Tässä ovat kuitenkin vain päiväkirjat myöhäisvuosilta. Vanhemmat päiväkirjat julkaistiin jo hänen elinaikanaan (Päiväkirjat 1955 – 1980, toim. Ritva Haavikko). Kirjailija on merkinnyt muistiin jokseenkin kaiken mahdollisen nykyhetken arkipäivän tapahtumista menneiden vuosikymmenten muistoihin. Ja mikä tärkeintä, päiväkirjoista löytyy huomattava määrä aikakautensa kulttuurijuoruja, enimmäkseen kitkeriä, kuten Suvi Ahola lukemaansa luonnehtii.

Kitkeryys onkin usein Hämäläiseen liitetty piirre. Hän sai aikaan skandaalin ja katkeran välirikon teoksellaan Säädyllinen murhenäytelmä (1941, katsottavissa Yle Areenassa), jossa hän armottomaan sävyyn kuvasi tunnistettavia helsinkiläisiä kulttuurieliitin jäseniä.

Kitkeryyttä täynnä ovat myös vanhempien päiväkirjojen muistikuvat rakkauspettymyksestä, joka kohtasi häntä 1941. Suhde Olavi Paavolaisen, aikakauden suvereenin kirjailijaintellektuellin ja boheemikeikarin, kanssa kesti kolme vuotta, mutta sitten Olavi jatkoi naiskierrostaan. Muistiinpanoista päätellen Helvin katkeruus ei hellittänyt koskaan.

Kitkeryyttä koetuista vääryyksistä ehkä helpotti myöhäinen tunnustus. 57 vuotta esikoisteoksen jälkeen Hämäläinen voitti Finlandia-palkinnon uudella runoteoksellaan Sukupolveni unta (1987). 80-vuotias kirjailija oli täydessä iskussa, esiintyi paljon ja sai arvostavaa huomiota osakseen. Minäkin kävin useassa tilaisuudessa kuuntelemassa häntä ja pääsin esittämään kysymyksiäkin.

Mutta ne päiväkirjat…

Voisin luonnehtia, että ne vanhat päiväkirjat ovat todella runsaat ja yksityiskohtaiset. Niiden kanssa lukija meinasi uupua. Ja kaikesta päätellen nämä nyt vapautuneet 266-osaiset vihkot ovat vielä yksityiskohtaisemmat. Onkohan ne tarkoitus julkaista? Toimitetankohan ne jotenkin, tiivistetäänkö, valikoidaanko? Täytyy tarkkaan harkita, vieläkö sellaiseen luku-urakkaan ryhdyn. Jos toivomuksen voisi esittää, ne kitkerät kulttuurijuorut saisivat nousta pääosaan. Arkipäivän tapahtumien kirjauksilla ei ole niin väliä.