Kitkerät juorut

 

                                             (Helvi Hämäläisen muotokuva - Essi Renwall)

Kirjailija Helvi Hämäläisen päiväkirjat ovat vapautuneet tutkijoiden käyttöön. Kirjailija  määräsi ne suljettavaksi SKS:n arkistoon 25 vuodeksi kuolemastaan. Kirjailija kuoli 90-vuotiaana 1998.

Päiväkirjojen määrä ei ole aivan vähäinen. Niitä on 266 paksua vahakantista vihkoa. Ensimmäisenä niitä on ehtinyt lukemaan HS:n kirjallisuustoimittaja Suvi Ahola, joka on kirjoittamassa kirjaa Hämäläisestä.

Tässä ovat kuitenkin vain päiväkirjat myöhäisvuosilta. Vanhemmat päiväkirjat julkaistiin jo hänen elinaikanaan (Päiväkirjat 1955 – 1980, toim. Ritva Haavikko). Kirjailija on merkinnyt muistiin jokseenkin kaiken mahdollisen nykyhetken arkipäivän tapahtumista menneiden vuosikymmenten muistoihin. Ja mikä tärkeintä, päiväkirjoista löytyy huomattava määrä aikakautensa kulttuurijuoruja, enimmäkseen kitkeriä, kuten Suvi Ahola lukemaansa luonnehtii.

Kitkeryys onkin usein Hämäläiseen liitetty piirre. Hän sai aikaan skandaalin ja katkeran välirikon teoksellaan Säädyllinen murhenäytelmä (1941, katsottavissa Yle Areenassa), jossa hän armottomaan sävyyn kuvasi tunnistettavia helsinkiläisiä kulttuurieliitin jäseniä.

Kitkeryyttä täynnä ovat myös vanhempien päiväkirjojen muistikuvat rakkauspettymyksestä, joka kohtasi häntä 1941. Suhde Olavi Paavolaisen, aikakauden suvereenin kirjailijaintellektuellin ja boheemikeikarin, kanssa kesti kolme vuotta, mutta sitten Olavi jatkoi naiskierrostaan. Muistiinpanoista päätellen Helvin katkeruus ei hellittänyt koskaan.

Kitkeryyttä koetuista vääryyksistä ehkä helpotti myöhäinen tunnustus. 57 vuotta esikoisteoksen jälkeen Hämäläinen voitti Finlandia-palkinnon uudella runoteoksellaan Sukupolveni unta (1987). 80-vuotias kirjailija oli täydessä iskussa, esiintyi paljon ja sai arvostavaa huomiota osakseen. Minäkin kävin useassa tilaisuudessa kuuntelemassa häntä ja pääsin esittämään kysymyksiäkin.

Mutta ne päiväkirjat…

Voisin luonnehtia, että ne vanhat päiväkirjat ovat todella runsaat ja yksityiskohtaiset. Niiden kanssa lukija meinasi uupua. Ja kaikesta päätellen nämä nyt vapautuneet 266-osaiset vihkot ovat vielä yksityiskohtaisemmat. Onkohan ne tarkoitus julkaista? Toimitetankohan ne jotenkin, tiivistetäänkö, valikoidaanko? Täytyy tarkkaan harkita, vieläkö sellaiseen luku-urakkaan ryhdyn. Jos toivomuksen voisi esittää, ne kitkerät kulttuurijuorut saisivat nousta pääosaan. Arkipäivän tapahtumien kirjauksilla ei ole niin väliä.

 

Pettääkö muisti?

Huomasin, että Kerstin Ekmanin Händelser vid vatten (1993) on tehty televisiosarjaksi. Sellainen ilahduttaa.

Luin kirjan heti tuoreeltaan ja pidin kovasti. Rikosromaaniksi se luokiteltiin, mutta se oli paljon muutakin. Rikos siinä kyllä tapahtuu, mutta kirja ei keskity sen selvittelyyn eikä siinä hääri poliiseja. Voisi sanoa, että kirja on monitasoinen psykologinen matka ihmisten valtapeleihin ja muistin syövereihin. Tällainen muistikiva kirjasta jäi.

Romaanista tuli menestys. Se voitti Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon. Suomennos Tapahtui veden äärellä (Oili Suominen 1994) pääsi laatukirjallisuuden ykkösryhmään, Tammen Keltaiseen Kirjastoon. Sinne vielä siihen aikaan teokset valitsi Jarl Hellemann, eikä hänen seulaansa olisi läpäissyt mikään vähäpätöinen romaani.

Minä katsoin uuden sarjafilmin ykkösosan heti kun se Yle Areenaan ilmestyi.

Tuloksena oli hämmennys. En oikein tunnistanut filmiä samaksi, minkä olin 30 vuotta sitten lukenut. Tuttuakin oli, mutta jotenkin oudosti vieraalta kokonaisuus tuntui.

Ehkä muistikuvani on hämärtynyt? Muistin outoja syövereitä kirjakin kuvasi – ehkä sama koskee lukijaa. Vai onko kyse siitä tavallisesta ilmiöstä, että kirjan siirtäminen filmiksi sävyt säilyttäen on enimmäkseen mahdoton tehtävä?

Onhan tästä esimerkkejä. Laadukkaat rikosromaanit kadottavat melkein aina hehkunsa, kun niistä tehdään sarjafilmejä. Pidin kovasti Henning Mankellin Wallander-kirjoista, mutta ylipitkä televisiosarja ei yllä lähellekään. Vain toiminnallinen juonenkulku on esillä, sisäisen tunteet hukataan. Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-teokset olivat kotimaisen rikoskirjallisuuden kaikkien aikojen oivaltavinta tasoa. Moni ohjaaja teki niistä filmejä, muutama (esim. Rakkauden nälkä, Poliisin poika) kohtalaisen onnistuneestikin, mutta muutamat, kuten Pahan pappi suorastaan kelvoton.

Pistin uuden sarjan tauolle ykkösosan jälkeen. Kaivoin kirjan esille hyllystäni. Tämä pitää lukea ensin, vasta sitten katson viisi jäljellä olevaa osaa. Kolmenkymmenen vuoden takainen lukukokemus pitää toistaa, jotta muistin häiriöt eivät pääse haittaamaan katsomista.

 

En kerro

 

                                     (Kuva:  Aulikki Oksanen: Piispa Henrikin sormi - 2004)

”Olen hengissä.

Tai ainakin hetkittäin

minulla on sellainen vaikutelma”

     (Lassi Nummi)

 

Äskettäin minulla oli kyllä toisenlaisiakin vaikutelmia kuin tässä runossa. Iski peräkkäin kaksi kipua.

Ensin tuli hampaaseen vaiva. Sillä ei kärsinyt purra. Muutama päivä myöhemmin portaita noustessaa polvi pamahti.

Hammaslääkäri tutki kymmenen sekuntia ja käski toiseen huoneseen röntgeniin - melkein yhdellä jalalla jouduin sinne hyppimään. Kuvasta löytyi haljennut hampaan juuri. Ei auttanut: poistettavaksi sellainen romuhammas määrättiin.

Viikon päästä löytyi aika. Hammaslääkäri huomasi, että pelkäsin aika lailla. Hän lupasi olla oikein varovainen ja käski minun miettiä jotain oikein mukavaa asiaa.

Minä tottelin. En kerro, mitä mietin, mutta ei oikein sytyttänyt. Tilanne siinä tuolissa suu auki ei ollut mukavalle jutulleni suotuisa. Olisi ehkä kannattanut valita jokin kokonaan eri aiheinen mukava juttu. Mutta ei mukavia juttuja mielessä kovin suurta määrää ole, tällaisella peruspessimistillä varsinkaan.

Hampaan poisto sujui silti kohtalaisen vähäisin karjahduksin. Olen jo toipunut. Onneksi se oli hammasrivin laitimmainen, ellei tallella olevaa viisaudenhammasta lasketa. Viiden päivän antibioottikuuri on jo loppunut.

Kotona polven kanssa oli vaikeampaa. Makuuhuone – vessa – keittiö – työhuone, siinä menot kolmen viikon ajan. Sängystä ja istumasta nouseminen oli vaikeinta. Kellarista löytyi onneksi äitini vanha kävelykeppi. Siitä oli hieman apua.

Ei auttanut, piti tilata taksi lääkäriin. Siellä taas röntgeniin. Löytyi alkava nivelrikko ja vettä polvessa. Vesi poistettiin ja tilalle kortisonia.

Se auttoi. Nyt jo kävelen, mutta vieläkin portaat on noustava terve jalka edellä. Lääkäri määräsi paljon kuntopyöräilyä.

Äänestämässäkin kävin omin jaloin. Käveltävää matkaa oli tosin vain pari sataa metriä. Vielä pitää varoa, ettei jalka väänny. Varpaat suoraan eteenpäin.