En kerro

 

                                     (Kuva:  Aulikki Oksanen: Piispa Henrikin sormi - 2004)

”Olen hengissä.

Tai ainakin hetkittäin

minulla on sellainen vaikutelma”

     (Lassi Nummi)

 

Äskettäin minulla oli kyllä toisenlaisiakin vaikutelmia kuin tässä runossa. Iski peräkkäin kaksi kipua.

Ensin tuli hampaaseen vaiva. Sillä ei kärsinyt purra. Muutama päivä myöhemmin portaita noustessaa polvi pamahti.

Hammaslääkäri tutki kymmenen sekuntia ja käski toiseen huoneseen röntgeniin - melkein yhdellä jalalla jouduin sinne hyppimään. Kuvasta löytyi haljennut hampaan juuri. Ei auttanut: poistettavaksi sellainen romuhammas määrättiin.

Viikon päästä löytyi aika. Hammaslääkäri huomasi, että pelkäsin aika lailla. Hän lupasi olla oikein varovainen ja käski minun miettiä jotain oikein mukavaa asiaa.

Minä tottelin. En kerro, mitä mietin, mutta ei oikein sytyttänyt. Tilanne siinä tuolissa suu auki ei ollut mukavalle jutulleni suotuisa. Olisi ehkä kannattanut valita jokin kokonaan eri aiheinen mukava juttu. Mutta ei mukavia juttuja mielessä kovin suurta määrää ole, tällaisella peruspessimistillä varsinkaan.

Hampaan poisto sujui silti kohtalaisen vähäisin karjahduksin. Olen jo toipunut. Onneksi se oli hammasrivin laitimmainen, ellei tallella olevaa viisaudenhammasta lasketa. Viiden päivän antibioottikuuri on jo loppunut.

Kotona polven kanssa oli vaikeampaa. Makuuhuone – vessa – keittiö – työhuone, siinä menot kolmen viikon ajan. Sängystä ja istumasta nouseminen oli vaikeinta. Kellarista löytyi onneksi äitini vanha kävelykeppi. Siitä oli hieman apua.

Ei auttanut, piti tilata taksi lääkäriin. Siellä taas röntgeniin. Löytyi alkava nivelrikko ja vettä polvessa. Vesi poistettiin ja tilalle kortisonia.

Se auttoi. Nyt jo kävelen, mutta vieläkin portaat on noustava terve jalka edellä. Lääkäri määräsi paljon kuntopyöräilyä.

Äänestämässäkin kävin omin jaloin. Käveltävää matkaa oli tosin vain pari sataa metriä. Vielä pitää varoa, ettei jalka väänny. Varpaat suoraan eteenpäin.

 

 

Helppo valinta

 

                                                    (Kuva: Norman Rockwell)

Äänestin ennakkoon. En siis voi enää katua valintaani. Enpä kuitenkaan usko tulevani katumapäälle.

Muistelen, että olen tällä vuosituhannella äänestänyt kolmea eri puoluetta. Edellisen vuosituhannen puolelta siihen taitaa tulla kaksi lisää.

Koskaan en ole ollut minkään puolueen jäsen enkä ehdokas valeissa. Lukio- ja opiskeluvuosien radikaalisuus on vuosien myötä laimentunut.

Ehdokas löytyi helposti, hän on puolituttu. Minkäänlaista vaalikonetta en ole koskaan suostunut käyttämään. En myöskään katsonut vaaliväittelyitä. On jotenkin irvokasta, kun jotkut iltapäivälehtien erikoistoimittajat antavat puheenjohtajille pisteitä suorituksista. Yksi oli topakka, toinen pirtsakka, arvosanoiksi 8+ ja 6-. Tällaisin perusteinko jotkut päätöksensä tekevät?

Minun katsannossani puolueet antavat näyttönsä vuosien mittaan, eivät missään viime hetken väittelyssä. Prinsiippini on, että ehdokkaani pitäisi olla mahdollisimman monelta henkilökohtaisilta ominaisuudeltaan erilainen kuin minä. Arvomaailman osalta hän ei kuitenkaan saa olla isosti erilainen kuin minä.

Haluan, että ehdokkaani tekee Suomen, joka on avoin, moniarvoinen, ihmisarvoja kunnioittava - myös vähemmistöjen ihmisoikeuksia. Se ei ole kovien arvojen ja ennakkoluulojen Suomi, jota ohjaa loputon taloudellisen kasvun tavoittelu ja kasvava eriarvoisuus.

Minä kuulun etuoikeutettujen luokkaan. Minä pärjään kyllä – siltä osin on ihan sama, kuka maata johtaa. Olen valkoihoinen kantasuomalainen, korkeasti koulutettu, hyvätuloinen, isovatsainen, pikkuisen lihaakin syövä, heteroseksuaali mies. Talous on kunnossa, velkaa ei ole, eläke on hyvä, päivääkään en ole ollut työttömänä. Minua ei kukaan syrji.

En äänestä omaa veroprosenttia alentaakseni. Äänestän sellaisten ihmisten hyväksi, joiden arki ei ole yhtä helppo kuin minun. Niiden ihmisten, jotka tarvitsevat rahaa ruokaan ja kotiin, hoitoa, lääkkeitä, tukipalveluja, koulutusta. He eivät kaipaa leikkauksia tai indeksijäädytyksiä.

Ihanne-ehdokkaani on nainen. Heissä on tulevaisuus. Henkilökohtaisista ominaisuuksista arvostan tasokasta koulutusta ja koeteltua esiintymistaitoa. Taide- ja kulttuurialojen tuntemus on tärkeää. Erilaiset vähemmistöpiirteet eivät ole ollenkaan haitaksi – nuorikin saa olla. Sellaisilla ehdokkailla on yleensä tuoreita näkökulmia nykyajan kipukohtiin. Aina ei löydy sopivaa naista, kuten viime presidentinvaaleissa. Silloin muut ominaisuudet painottuvat.

Nyt löytyi nuori nainen mutta tällä kerralla ei erityisen vähemmistöläinen. Taidealan tohtoritutkinto painottui vahvasti. Henkilökohtainen kosketus ammatin kautta vaikutti myös. Kun puoluekantakin oli sopiva, valinta oli helppo.

 

Juuri sopivasti

Erehdyin.

Siinä ei tietenkään ole mitään epätavallista. Erehtyminen on normijuttu. Ei se yleensä edes harmita niin kuin nyt.

Pistin talvitakin ja -kengät kellarikomeroon. Niin kuuluu tehdä, kun kesäaika alkaa. Se on vähän kuin alkumerkki muutokselle: lyhythihainen paita, sortsit, sandaalit…

Ei se niin mennytkään. Olin lähdössä äänestämään jalka kipeänä. Lääkäri löysi viime viikolla polvesta nivelrikon ja imi vettä polvesta ja tunki tilalle kortisonia. Jalka on sen verran turvoksissa, että kenkä ei mahdu. Olin ajatellut kävellä äänestyspaikalle crocseisssa. Ne ovat väljät.

Tuoretta runoilijaa siteeratakseni: ”Vittusaatanaperkele.”  Ja toista - vanhempaa -  runoilijaa heti perään:  ”Lunta tulvillaan, oli raikas talvisää.” Kuvassa todisteena näkymä Kolmen sepän patsaasta Stockmannin tavaratalon edestä tänä aamuna.

No, crocseissa menin kun en muuta voinut. Vähän liukkaat ne olivat. Kotona piti vaihtaa kuivat sukat. Äänestys tuli kuitenkin hoidetuksi.

Juuri sopivasti eilen olin lukenut tilanteeseen sopivan runon. (Aaro Hellaakoski 1952).

Hellaakoski on nyt luettavana laajemminkin. Alkuvirikkeenä on uusi Pekka Tarkan elämäkerta Nuori Aaro. Tarkka se jaksaa vaikka alkaa jo olla ikämies.

Erityisen hauskaa on aina tällaisissa uutuuksissa lukea uusia ja vanhoja rinnakkain, tässä tapauksessa vanhaa Unto Kupiaisen kirjaa Aaro Hellaakoski – Ihminen ja runoilija (1952). Tulee jännittävästi erilaisia näkökulmia samoihin tapahtumiin. Ja tietysti rinnalla pitää lukea käsiteltävänä olevat runot ja muut aineistot.