Muisto

Auto on jälleen palannut talviteloilta käyttööni. Vanha tuttu Yaris. Kunhan sää lämpenee,  lähdetään maalle.

Koeajolla kiersin vähän kauemmaksi katsomaan, onko eräs tuttu paikka ennallaan.

Kyllä on.

Siinä kasvaa iso alue valkovuokkoja. Siinä pysähdyimme vuosikaudet äitienpäivänä keräämässä kimpun. Tytär halusi joka vuosi kerätä samasta kohdasta tuliaisen famulleen. Perinne alkoi jo ihan vauvaiässä. Aina sama paikka.

Kuvassa näkyy päivämäärä. Se äitienpäivä jäi famulle viimeiseksi.

Ehkä perinne jatkuu jollekin toisella äidille, famulle ja mummulle. Valkovuokot pistävät toivomaan.

 

Oikein- ja väärinkäyttöä

En mennyt mihinkään, vaikka oli vappuaatto. Katselin vain ulos ikkunasta.

Kaikenlaiset väenpaljoudet ovat kauhistus. Ruuhkan sekaan en suostu - siellä voisi iskeä paniikki tai korona. Ruuhkan reunalla voisin kyllä katsella, mutta siitä voisi vahingossa tempautua sekaan. Esplanadilla ei nyt vappuna ole väljää, niin kuin Marcus Collinin maalauksessa (1938).

Sama pätee jopa elokuviin, teattereihin ja konsertteihin. Ostan aina laitapaikan, mieluiten takaa. Täyden rivin keskeltä ei pääsisi muita häiritsemättä pois, jos tulisi tarve vaikkapa vessaan.

Uuno Kailaan runo on kummallinen. Mikä aiheuttaa tuollaisen onnen? Runoilija ei elämässään hahmottunut onnellisuuden julistajana.

Havis Amanda on viehättävä patsas, mutta sitä pitäisi päästä katsomaan rauhassa, ei minkään teekkarihulinan tai jääkiekkoreuhan  seassa. Se on arvokkaan taideteoksen väärinkäyttöä.

Minäpä olen päässyt aivan kosketusetäisyydelle Mantan patsaasta, vaikka en teekkari tai jääkiekkofani olekaan.

Mantan ympärille rakennettiin kahdeksan vuotta sitten yhdeksi kesäksi hotellihuone. Minä kävin siellä ja kirjoitin siitä tänne kuvaraportin ("Rietasta ja ruokotonta", 28. elokuuta 2014). Se oli yksihuoneinen hotelli, huoneessa parisänky ja Mantan kurvikas patsas sängyn keskellä. En minä yövieraaksi hotellihuoneeseen päässyt, huonevarauksia kesän mittaisessa performanssissa oli liikaa. Mutta pääsin päiväkäynnille turistivirran mukana. Katselkaapa kuvat ja raportti täältä: (click).

Se oli taideteoksen oikeinkäyttöä.

Rikollista

Katse on kääntymässä kesään. Jos sää on suotuisa, muutto maalle tapahtuu viimeistään toukokuun puolivälissä. Valmistautuminen alkaa perinteisesti kirjahyllyjen katselmuksella. Mitä otan mukaan kesälukemiseksi?

Viime kesän teema oli kotimaisten naisten kirjoittama lyriikka. Valinta osui nappiin. Kesäkirjojen on syytä olla sellaisia, että niitä voi lukea pienissä erissä, vaikkapa sivu kerrallaan.

Nyt olen vähän katsellut dekkareita sillä silmällä. Siinä on kuitenkin sellainen pulma, että en tunne uudempaa rikoskirjallisuutta juuri ollenkaan. Klassikot toki tunnen, mutta dekkarille ei taida olla hyväksi, jos tiedän murhaajan jo aloittaessani.

Tosin on siinäkin puolensa. Muistan nuorena lukeneeni ensin kirjaa niin pitkälle, että murha tapahtuu, sitten hypänneeni loppusivuille katsomaan, kuka on syyllinen, ja sen jälkeen palanneeni katsomaan, kuinka tutkimus etenee ja kuinka kirjailija hämää lukijaa vääriin epäilyihin.

Nyt kuitenkin hyppään hyllyssä yli ´kuka sen teki´ -dekkarit ja etsin psykologisia ja yhteiskunnallisia rikoskirjoja. Beckit ja Wallanderit olen aikoinaan lukenut, niissä on hyvä ote. Erityisesti kiehtoisi palata pitkästä aikaa Harjunpää-sarjaan. Siinä jos missä on humanistinen ote. Kaikista näistä kolmesta on tehty myös uudempia televisiosarjoja ja elokuvia, jotka valitettavasti ovat hukanneet kirjojen parhaat piirteet. Komisario Palmu ja Raid olivat niitä harvoja, joille elokuva teki hyvää.

Yletöntä väkivaltaa vierastan, samoin huume- ja mafiakuvauksia. Kaikkein kamalin oli, kun kerran joku suositteli rikoskirjaa, jossa kuvattiin yksityiskohtaisesti naispuolisen rikostutkijan tekemiä ruumiinavauksia.

Nykypoliisit ovat sarjafilmeissä usein kummallisen ongelmallista joukkoa, neuroottisia, masentuneita, alkoholiongelmaisia, sosiaalisesti kömpelöitä. Ilahduttavalta tuntuu löytää tähän poikkeuksia, viimeksi "Hyvityksen aika", Redemption  (Yle areena).

Minulle poliisit ovat muistoissa mukavia miehiä - yhtään naispoliisia en ole tuntenut. Kuvassa on monta tuttua, yksi sukulainenkin. Kuva on 1950-luvun puolivälistä erään keskisuomalaisen poliisiaseman henkilökunnasta. Pääsin muutaman kerran poliisiauton kyytiinkin, se oli komeaa menoa. Vuorelan Onni ajoi (kuvassa eturivissä toinen oikealta). Vielä komeampaa olisi ollut, jos pii-paa olisi ollut päällä, mutta siihen Onni ei suostunut.

Myöhemmät kosketukset ammattikuntaan ovat jääneet vähäisiksi - koskaan en ole saanut edes ylinopeussakkoa. En siis tiedä, ovatko oikeastikin neuroottisia ja sosiaalisesti kömpelöitä.