Mikä on muuttunut?

Joskus kauan sitten, myyttisellä 1970-luvulla, oli yleistä, että kirjailijat ja taiteilijat ottivat kantaa maailman tapahtumiin. Jotkut suorastaan protestoivat. Syitä protestointiin kyllä löytyi.

Sitä tietysti paheksuttiin. Taiteen ei pidä olla osallistuvaa.

Nyt olen huomannut, että taas taiteilijatkin protestoivat. Syitä kyllä löytyy.

Jääköhän tästäkin vuosikymmenestä jäljelle vain huono maine?

Joskus, ei kovinkaan kauan sitten, oli joillakin tahoilla yleistä vastustaa pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Protestit olivat äänekkäitä, jopa polttopulloja heiteltiin.

Nyt olen huomannut, että vastustus on yhtäkkiä kaikonnut.

Mikähän on muutoksen aiheuttanut? Ettei vaan...

(Kuva: Benetton  / Teksti: Pekka Parkkinen: Jos minä maatani rakastaisin -1967)

 

Kierrätetty paha olo

Lukiovuosieni luokanvalvoja / äidinkielenopettaja osui usein asian ytimeen. Se taito on valitettavan harvinaista.

Poissaolojen selvittämisessä hän oli tarkka. Lähtökohtana hän piti sitä, että kaikki poissaolot ovat lintsauksia. Siitä ei tarvinnut antaa selvitystä - hän uskoo sen ilman selvitystäkin. Jos joku poissaolo vastoin oletusta EI ole lintsaus, siitä oppilaan pitää antaa tarkka selvitys, sillä se kuulostaa hyvin epäilyttävältä.

Kerran joku onneton kiltti tyttöoppilas oli kirjoittanut poissaolonsa syyksi "paha olo".

Siitäkös luokanvalvoja riemastui: "Poissaolon syyksi ei kelpaa ´paha olo´, sillä ajattelevalla ihmisellä on aina paha olo."

Tämä viisaus osui minuun niin, että kirjoitin sen muistivihkooni muiden aforismien, sitaattien ja paradoksien jatkoksi. Niitä hän, äidinkielen opettaja, oli määrännyt kerättäväksi vihkoon vähintään sata kappaletta, siis saman määrän kuin biologiassa kasveja herbaarioon.

Viisauksille tulisi käyttötarve äidinkielen ylioppilasaineessa, sillä mietelause tai parikin tekee vaikutuksen lautakunnan sensoriin. Kun on suuri määrä hyviä sitaatteja muistissa, aina niistä löytyy sopiva, olipa aineen otsikko mikä tahansa.

                                                                       (Jan Steen:  Teacher - 1668)

Minä olin kerännyt sitaatteja vihkoon paljon enemmän kuin sata. Mutta kuinkas sattuikaan, ylioppilasaineessani tuli juuri tälle opettajan lohkaisulle sopiva käyttöpaikka - alkuosaltaan vain hieman sovellettuna.

Palautekeskustelussa opettaja hieman muikistellen kysyi, mistä minulle näin osuva viisastelu oli löytynyt. Tunnustin kiitollisuudenvelkani.

Opettaja tunnusti, ettei sitaatti ole hänen itsensä keksimä. Hän oli sen jostain lukenut ja kirjoittanut muistivihkoon, sillä muistissa oleville viisauksille tulee käyttöä äidinkielen opettajan työssä, sillä osuva mietelause kerran tai pari tunnissa tekee vaikutuksen fiksuihin oppilaisiin.

 

 

Poikkeustapaus

Olen muutaman kerran kokeillut lähteä kunnolliselle kaupunkikävelylle, mutta ei siitä mitään tule. Jalkakäytävillä ja puistoissa on liian liukasta.

Korvaavaksi liikuntamuodoksi olen ruvennut aerobiccaamaan tietokoneen kuvaruudun edessä työhuoneessani keskiyön hetkellä. Sopivia malliohjelmia löysin YouTubesta. Kuntopyörän veivaamiseen tuskastuin. Aerobic ei ole tylsää. Tosin joudun jonkin verran lintsaamaan, sillä puoli tuntia yhteen pötköön on aika rankka juttu. Varsinkin käsien heiluttelu pystyssä tai levällään pitkiä jaksoja tuntuu ylivoimaiselta.

On minulla piikkipohjaiset talvikengät, joten luulisi kävelyn sujuvan jäätikölläkin. Mutta ei se niin mene. Kyllä niillä lyhyen matkan kulkee, mutta pidemmällä ne ovat epämukavat. Jotenkin ne pohjan piikit aiheuttavat epämukavalta tuntuvan muutoksen jalan asennossa pohkeen puolella. Varmasti jalka kipeytyisi jos kauas kulkisin.

Pitää siis odottaa lumen sulamista. Se voi kestää. Mikä kumma talviin on tullut? Jo toinen peräkkäinen lumitalvi Helsingissä. Vai onko jo peräti kolmas? Menevät vuodet helposti sekaisin. Minun mieleeni olisi lumeton talvi, ja sellaisia oli paljon muutamien vuosien takana.

Viikon takainen lumimyrsky toi aivan mahdottoman urakan katujen kunnossapidolle. Nyt jo kolme yötä peräkkäin keskiyön jälkeen on alkanut lumen raivaus. Isot koneet ja kuorma-autot ilmestyvät töihin. Penkkoja ja kasoja nostetaan lavoille pois kuljetettavaksi. Rymistely ikkunan alla häiritsee nukkumista yrittäviä ihmisiä. Minua ei tietenkään häiritse, sillä en nuku niihin aikoihin, mutta minähän olen poikkeustapaus.

Kirjailija Charles Baudelaire oli kai ensimmäinen, joka toi esiin termin flaneeraus. Se olisi tärkeä osa ja lisä kaupunkikulttuuria vieläkin, mutta sen toteutumisen estää tuo lumi ja liukkaus. Kesällä se käy Helsingissäkin, mutta siinäkin olen poikkeustapaus, sillä minä en koskaan ole kesällä Helsingissä. Olen maalla, ja siellä tapoihini kuuluvaa yökävelyä ei oikein voi kutsua tuolla flaneeraus-termillä.

Flaneeraus on modernin kaupunkikulttuurin ilmiö. Se on käyskentelyä joutilaana, istahtelua puiston penkeillä tai terasseilla, ihmisvilinän katselua. Se tuo Baudelairen kuvaamana ensimmäiseksi mieleen nuoren dandyn, mutta kyllä se vanhemmiltakin käy. Turisteille se on urbaanin elämänmuodon perushuvitusta.

Mutta ei hemmetissä se piikkipohjaisilla talvikengillä käy. Siksi nökötän sisällä. Siksi kannatan lumettomia talvia.