Yritin olla vitsikäs

Passi ja henkilöllisyyskortti olivat päässeet vanhentumaan. Mitäpä minä sellaisilla korona-aikana. Passilla tuskin enää parempinakaan aikoina.

Piti siis mennä ottamaan virallinen valokuva. Musta maski vaan naamalle ja bussilla Kannelmäen kauppakeskukseen, jossa on valokuvaamo. Siellä kävin viimeksikin samalla asialla viisi vuotta sitten.

Valokuvaamon nuori mies ohjasi minut verhon taakse jakkaralle istumaan. Yritin olla vitsikäs ja kysyin, pitääkö maski ottaa pois passikuvaa varten.

Valokuvaajaa ei naurattanut yhtään. Naamasta näki, että tuota hän osasi odottaa. Saman repliikin on tainnut esittää moni ennen minua.

Eikö hyvään asiakaspalveluun pitäisi kuulua, että kauppias teeskentelisi riemastuvansa asiakkaan kuluneistakin oivalluksista? Jäisi asiakkaalle hyvä mieli ja tulisi toistekin vitsailemaan.

Toisaalta ajattelin itseäni. Minullahan ei ole huumorintajua ollenkaan eikä mikään naurata minua, paitsi kutittaminen. Eivät edes kotimaisen viihdeohjelman sketsit. Samojen repliikkien loputonta toistoa nekin ovat, milloin minkinlaisen pölvästihahmon esittäminä.

Onnistuikohan edes valokuva? Sen näkee vasta kun passi valmistuu. Siinä ei saanut hymyillä, huulet oli pidettävä yhdessä. Silmälasit oli riisuttava. Se on minulle paha juttu: en tarvitse muuta kuin lukulaseja, mutta käytän silti muulloinkin, sillä ne parantavat ulkonäköä.

Mikähän siinä on, että passikuvat ovat kuin julman ryövärin etsintäkuulutuskuvia? Minulle on usein sanottu, että osaan poseerata ja näytän valokuvissa paremmalta kuin luonnossa. Olen hieman samaa mieltä, mutta se ei päde passikuviin.

Sain nuorena hieman poseerausopastusta alan ammattilaiselta. Ehkä siitä tarttui jotain pysyvämpääkin taitoa, en ole varma. Sain huomata, että leikkimielinen harjoittelu oli ihan hauskaa, kunhan se ei ole ammatti. Siitä touhusta oli hymy kaukana, paitsi että hymyä piti teeskennellä. - Se olisi ehkä asiakaspalvelussakin hyödyllinen taito?

                                                (Sarjakuva:  Maurinen / Rontticomics.wordpress.com)

Hörhön seurassa

Keskustelin hörhön kanssa. Minulla tällaisiakin tuttuja on, työvuosina kertyneitä.

Aiheena oli tietysti korona ja rokotukset. Tapaaminen tuli melko sattumalta, enkä ollut siihen varautunut. Olisi pitänyt ymmärtää välttää tuota aihepiiriä, sillä tiesin kyllä, mitä miehiä hän on. "Hörhö" on kaunisteleva kiertoilmaisu, pahempiakin sanoja tietäisin.

"Keskustelu" on myös kaunisteleva kiertoilmaisu. Inttämiseksi se meni heti. Koronapassista se alkoi, hän kauhisteli moisen natsimeiningin alkamista. Hän näytti paperille printtaamansa sodanaikaisen Gesundheitspaß -kuvan. Sen hän aikoo näyttää, jos häneltä jossain koronapassia kysytään. Hänestä se aikakausi on nyt päästetty alkaman Suomessakin. Rokotusta hän ei aio ottaa.

HS kirjoitti sunnuntaina rokotevastaisuudesta. Esimerkkipaikkana oli Kauhajoki. Minulla on siellä serkkuja. En ole muutamaan vuoteen pitänyt heihin yhteyttä, mutta kun viimeksi kävin, tapasin serkkujen lapsia. Sain vaikutelman, että nämä nuoret miehet eivät mistään mitään tienneet tai ymmärtäneet, paitsi painista. Lehtijutun jälkeen heräsi epäily, että sisältyyköhän alhaisiin rokotusprosentteihin minunkin sukulaisiani.

Keskustelusta ei tullut mitään. Osaan kyllä olla verbaalisesti sarkastisen ilkeä, jos haluan. Nyt halusin. Haluaisin todella vahvasti, että yhteiskunta pääsisi palaamaan normaaliin, ja kattava rokotus on siihen ainoa tie. Kun yhteiskunta tarjoaa kaikille ilmaisen rokotuksen, on käsittämätöntä, että jotkut eivät siihen suostu ja antavat piinan jatkua.

Nyt rokotuksen vastustajat jo häiriköivät ja maalittavat maaseudulla ravintoloita, jotka ovat ottaneet passin käyttöön. Miten tämä maa on yhtäkkiä tällaiseen tilaan mennyt? En ymmärrä. Kukaan ei ketään ymmärrä.  Minkäs mahdottomalle voit.

      (Kuva: Viktor Tardieu - 1923)

 

 

 

 

 

Sen vanhana oppii

Ohi vilahtaneena kesänä opettelin uudestaan ajamaan polkupyörällä.

Ei se tietenkään niin ollut, että taito olisi neljännesvuosisadassa kokonaan kadonnut. Väitetään, että pyörällä ajamisen taito ei katoa, jos sen on kerran oppinut. Tiedä sitten, olisiko kadonnut, jos tauko olisi ollut vielä pidempi, sillä aika hankalaa alkuun pääsy oli. Kömpelyys ja kankeus ovat lisääntyneet ja sen myötä luottamus omaan vartalonhallintaan vähentynyt. Pelotti, varsinkin alamäessä.

Aikoinaan olin aika haka. 1980-luvun alussa ajoimme paljon. Pisin retki oli Helsingistä kesäkotiin Längemäveden rannalle Pohjoiselle Pirkanmaalle ja edelleen Jyväskylään. Ja vieläpä takaisin Helsinkiin muutamaa viikkoa myöhemmin. Kulkuväline oli peräti kolmivaihteinen. Tarakalla iso lasti, teltat, makuupussit ja kaikki leirielämään tarpeelliset varusteet. Muistini mukaan koko matkan oli vastatuuli. Sadevaruste oli hieman puutteellinen: kertakäyttösadetakki. Hyvin silti meni!

Tänä kesänä uusi alku tapahtui maalla kesäkodin lähiseudun hiekkateillä. Matkat pysyivät maltillisina. Hyvin se meni taas, mikä tällä kerralla tarkoittaa, että en kaatunut kertaakaan.

Stadiin palattuani rohkaisin mieleni kokeilemaan kaupunkipyörää. Systeemi on kätevä. Tavallisella liikennelaitoksen kuukausi- tai kertalipulla saa ottaa telineestä käyttöönsä keltaisen kaupunkipyörän ja ajaa sillä mihin haluaa. Palautus tapahtuu mihin tahansa kaupunkipyörien telineeseen, joita on joka puolella pitkin kantakaupunkia. Vähän turvattomalta ajaminen kyllä tuntui vilkkaan liikenteen seassa. Kevyen liikenteen väyliä on kyllä rakennettu mutta ei niiden verkosto ydinkeskustassa vielä kovin tiivis ole.

Tarkalla katseella olen tarkkaillut kaupunkiliikkumisen uutta välinettä, sähköpotkulautaa. Niitä ajelee kaikkialla. Mukavalta menolta se näyttää. Oppisinko? Täytyy miettiä. Ehkä ensi kesänä.

Kotimaisessa kirjallisuudessa on kaksi suurta polkupyöräilijää, Juhani Aho ja Pentti Haanpää. Innostuneet näytteet ovat Ahon teoksista a) Pyöräraivoilija (1898) ja b) Polkupyörällä Reinin rantoja / Mikä mitäkin Tyrolista (1908).