Hörhön seurassa

Keskustelin hörhön kanssa. Minulla tällaisiakin tuttuja on, työvuosina kertyneitä.

Aiheena oli tietysti korona ja rokotukset. Tapaaminen tuli melko sattumalta, enkä ollut siihen varautunut. Olisi pitänyt ymmärtää välttää tuota aihepiiriä, sillä tiesin kyllä, mitä miehiä hän on. "Hörhö" on kaunisteleva kiertoilmaisu, pahempiakin sanoja tietäisin.

"Keskustelu" on myös kaunisteleva kiertoilmaisu. Inttämiseksi se meni heti. Koronapassista se alkoi, hän kauhisteli moisen natsimeiningin alkamista. Hän näytti paperille printtaamansa sodanaikaisen Gesundheitspaß -kuvan. Sen hän aikoo näyttää, jos häneltä jossain koronapassia kysytään. Hänestä se aikakausi on nyt päästetty alkaman Suomessakin. Rokotusta hän ei aio ottaa.

HS kirjoitti sunnuntaina rokotevastaisuudesta. Esimerkkipaikkana oli Kauhajoki. Minulla on siellä serkkuja. En ole muutamaan vuoteen pitänyt heihin yhteyttä, mutta kun viimeksi kävin, tapasin serkkujen lapsia. Sain vaikutelman, että nämä nuoret miehet eivät mistään mitään tienneet tai ymmärtäneet, paitsi painista. Lehtijutun jälkeen heräsi epäily, että sisältyyköhän alhaisiin rokotusprosentteihin minunkin sukulaisiani.

Keskustelusta ei tullut mitään. Osaan kyllä olla verbaalisesti sarkastisen ilkeä, jos haluan. Nyt halusin. Haluaisin todella vahvasti, että yhteiskunta pääsisi palaamaan normaaliin, ja kattava rokotus on siihen ainoa tie. Kun yhteiskunta tarjoaa kaikille ilmaisen rokotuksen, on käsittämätöntä, että jotkut eivät siihen suostu ja antavat piinan jatkua.

Nyt rokotuksen vastustajat jo häiriköivät ja maalittavat maaseudulla ravintoloita, jotka ovat ottaneet passin käyttöön. Miten tämä maa on yhtäkkiä tällaiseen tilaan mennyt? En ymmärrä. Kukaan ei ketään ymmärrä.  Minkäs mahdottomalle voit.

      (Kuva: Viktor Tardieu - 1923)

 

 

 

 

 

Sen vanhana oppii

Ohi vilahtaneena kesänä opettelin uudestaan ajamaan polkupyörällä.

Ei se tietenkään niin ollut, että taito olisi neljännesvuosisadassa kokonaan kadonnut. Väitetään, että pyörällä ajamisen taito ei katoa, jos sen on kerran oppinut. Tiedä sitten, olisiko kadonnut, jos tauko olisi ollut vielä pidempi, sillä aika hankalaa alkuun pääsy oli. Kömpelyys ja kankeus ovat lisääntyneet ja sen myötä luottamus omaan vartalonhallintaan vähentynyt. Pelotti, varsinkin alamäessä.

Aikoinaan olin aika haka. 1980-luvun alussa ajoimme paljon. Pisin retki oli Helsingistä kesäkotiin Längemäveden rannalle Pohjoiselle Pirkanmaalle ja edelleen Jyväskylään. Ja vieläpä takaisin Helsinkiin muutamaa viikkoa myöhemmin. Kulkuväline oli peräti kolmivaihteinen. Tarakalla iso lasti, teltat, makuupussit ja kaikki leirielämään tarpeelliset varusteet. Muistini mukaan koko matkan oli vastatuuli. Sadevaruste oli hieman puutteellinen: kertakäyttösadetakki. Hyvin silti meni!

Tänä kesänä uusi alku tapahtui maalla kesäkodin lähiseudun hiekkateillä. Matkat pysyivät maltillisina. Hyvin se meni taas, mikä tällä kerralla tarkoittaa, että en kaatunut kertaakaan.

Stadiin palattuani rohkaisin mieleni kokeilemaan kaupunkipyörää. Systeemi on kätevä. Tavallisella liikennelaitoksen kuukausi- tai kertalipulla saa ottaa telineestä käyttöönsä keltaisen kaupunkipyörän ja ajaa sillä mihin haluaa. Palautus tapahtuu mihin tahansa kaupunkipyörien telineeseen, joita on joka puolella pitkin kantakaupunkia. Vähän turvattomalta ajaminen kyllä tuntui vilkkaan liikenteen seassa. Kevyen liikenteen väyliä on kyllä rakennettu mutta ei niiden verkosto ydinkeskustassa vielä kovin tiivis ole.

Tarkalla katseella olen tarkkaillut kaupunkiliikkumisen uutta välinettä, sähköpotkulautaa. Niitä ajelee kaikkialla. Mukavalta menolta se näyttää. Oppisinko? Täytyy miettiä. Ehkä ensi kesänä.

Kotimaisessa kirjallisuudessa on kaksi suurta polkupyöräilijää, Juhani Aho ja Pentti Haanpää. Innostuneet näytteet ovat Ahon teoksista a) Pyöräraivoilija (1898) ja b) Polkupyörällä Reinin rantoja / Mikä mitäkin Tyrolista (1908).

 

 

Lista 2

[... JATKOA]  Hädin tuskin olemme ehtineet toipua Nobel-palkinnon perinteisesti tuottamasta tyrmistyksestä kun alkaa uusi odotus. Se on kotimaista perua.

Finlandia-palkinnon julkisuutta tavoitteleva lanseeraus on onnistunut yllättävänkin hyvin, vaikka kyseessä on kustantajien läpikotaisin kaupallinen kikka joulumarkkinoiden kirjamyynnin kohentamiseksi. Voittaja saa niin paljon julkisuutta, että myynti lisääntyy roimasti, ja sama pätee kohtalaisen hyvin myös muihin ehdolla oleviin.

Sama vaikutus olisi tietysti Nobel-voittajan julkisuudella, jos siis olisi jotain myytävää. Tänä(kään) vuonna ei ole mitään - voittajalta ei ole suomennettu ainoatakaan teosta. Kustannusmaailma selvästikin kaipaisi uutta Jarl Hellemannia. Tällä Tammen legendaarisella toimitusjohtajalla oli ainutlaatuinen nenä haistaa etukäteen kirjallisuuden nousevia voittajia. Niinpä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestyi usein hiljattain suomennettuja uutuuskirjoja, joiden joukosta kirjakauppojen hyllyihin löytyi myytävää heti kun uusi Nobel-voittaja julkistettiin.

Finlandia-voittajien lista näyttää oikeastaan aika hyvältä. Merkittäviä teoksia sinne on löytynyt, olkoonpa etsijöinä raati, kuten alkuvuosina, tai yksinäinen diktaattori, jotka listassa on mainittu sulkeissa. Minullakin niitä löytyy hyllystä monta, vaikka aika skeptinen näin kaupallista toimintaa kohtaan olenkin. Vain aivan muutaman kohdalla herää ihmettely, että mikä tämä tämmöinen kirja olikaan.

Finlandia on kuitenkin palkinto kirjailijan uusimmasta kirjasta, Nobel koko elämäntyöstä. Suomessakin on kaksi merkittävää palkintoa, joissa palkitaan kirjailija koko tuotannostaan, ei vain uusimmasta. Näiden julkisuusarvo kuitenkin valitettavasti häviää Finlandialle, vaikka toisin pitäisi olla.

Aleksis Kiven palkinto on varmaankin arvovaltaisin ja yllätyksettömin. Listassa ovat varmaankin kaikki tärkeimmät. On vaikea keksiä montakaan sellaista, jonka välttämättä kuuluisi olla siellä (Pentti Haanpää, Elvi Sinervo, Väinö "Olli" Nuorteva, Hella Wuolijoki, Kalle Päätalo?). Ruotsinkieliset suomalaiset eivät ole mukana, mikä johtuu varmaankin kilpailulle nimen antaneesta kansallisesta luonteesta. Palkinto jaettiin alussa joka vuosi, myöhemmin joka toinen, nykyisin vieläkin harvemmin.

Eino Leino -seuran palkinto on moni-ilmeisyydessään kiinnostavampi, mikä myös johtunee kilpailun nimikkohenkilön moni-ilmeisestä elämäntyöstä. Palkittujen joukossa on kaunokirjailijoiden lisäksi myös muita kirjallisen kulttuuriväen toimijoita, toimittajia, kääntäjiä, tutkijoita. Jonkun ansiot ovat muualla kuin kirjallisuudessa, ja onpa joukossa ulkomaalainenkin, tosin Suomeen läheisissä kontakteissa toiminut.