Haaveet

Huomenna sukulaistytöllä on suuri päivä. Pääsee ylioppilaaksi. Pihajuhla, onneksi sää suosii.

Ylioppilasjuhla viettelee ajatukset aina kauas menneisyyteen, omaan juhlaan. Siitä on nyt 51 vuotta. Aika paljon, täytyy vastahakoisesti myöntää. Juhla meni perinteitä noudattaen. Kiusallisen kankea lakitus koulun juhlasalissa, kotona talo täynnä sukulaisia. Lahjoja tuli, erityisesti muistan kaksi solmioneulaa ja yhdet kalvosinnapit, sillä ne ovat vieläkin tallella. Olenkohan kertaakaan käyttänyt?

Jäykistelevä iltajuhla hienossa ravintolassa, tyttöystävä Kotkasta seuralaisena. Pois ravintolasta heti kun mahdollista, taksilla kaverin mökille. Lopultakin rentoutuminen, neljän porukka, jaloja juomia, saunomista ja uintia aamuun asti.

Valkolakki säilyi täysin puhtaina vastoin perinteitä. Lakki on tallella edelleenkin, puhtaana, hieman kellastuneena, sen koommin käyttämättömänä.

Vuosi sitten tuli kutsu 50-vuotiskunniavieraaksi koulun juhlaan, mutta pandemian vuoksi juhla peruutettiin. Sääli, olisin mennyt. Olen käynyt muutaman kerran luokkakokouksissakin.

Kouluvuodet eivät unohdu, kaverit, opettajat, seikkailut, romanssit. Erityisen kutkuttavaa on tavata lukioaikaisten romanssiensa toisia osapuolia.

Muistikuva on vahva - juhla meni aika tarkasti Riku Korhosen kuvaamissa tunnelmissa. Haaveita oli, tärkeintä oli päästä heti irti kodin ahtaasta ja rajoittavasta ilmapiiristä, vaikkapa Helsinkiin. Minä pääsin Tukholmaan asti. 

                                   (Pekka Mandart: Virtaset ja Kekkonen)

Aika moni ei päässyt Jyväskylästä minnekään. Luulen, että aika monen haaveet eivät toteutuneet.

Luulen, että huomenna kruunattavalla uudella ylioppilaalla ja hänen koulutovereillaan on samansuuntaiset mietteet. Eivätköhän tällaiset aatteet ja haaveet ole ikuisia.

 

 

Nyt se on

Nyt se on.

Yö on lämmin, valoisa ja ääntä täynnä. Kyllä kelpaa käyskennellä rantatiellä.

Ääntä on melkein liikaa. Siitä on vaikea erottaa yksilösuorituksia, kun monta laulajaa livertää päällekkäin monelta suunnalta. Livertää on kyllä turhan heikko verbi tälle äänelle. En löydä parempaakaan - kielestä puuttuu deskriptiivinen verbi sille, kun pikkulintu laulaa täysillä. Pauhaa ei ole hyvä.

Erotiikka on laulavalla linnulla mielessä, ei se muuten niin innostunut olisi. Yritän tunnistaa sävyjä ja arvioida, johtaako innostus toivottuun tulokseen. Onko yhden laulu hurmaavampaa kuin toisen? Vaikuttavatko onnistumiseen muutkin tekijät kuin lauluääni? Päteekö täälläkin se, että naiset rakastuvat renttuihin?

Onneksi tällaisena yönä ei ole kilpailevia mielenkiinnon kohteita. On helppo kuljeskella ja seisoskella ja kuunnella. Televisiostakaan ei tule mitään kunnollista, pelkästään jotain vaaliväittelyä tai jääkiekkoa.

Äänestämässä olen jo käynyt ja Havis Amandan patsas on tietojen mukaan turvassa alastomilta humalaisilta kiipeilijöiltä. Poliisi on kuulemma rakentanut esteitä patsaan ympärille. Pippurisumute silmille on varmaan taas tulossa. Tukkivat Esplanadin liikenteen nämä jääkiekkofanit.

Voisiko Mannerheimin patsas olla vaihtoehto, jos patsaaseen pitää välttämättä kiivetä? Se vaikuttaa järeämmistä aineksista tehdyltä kuin hentoinen Manta.

On päivälläkin luonnossa sakeaa elämää (termi varastettu Maria Jotunilta). Hyönteisiä pörrää kukissa, pölytys tapahtuu siinä sivussa huomaamatta. Monenlaiset marjat, hedelmät ja siemenet saavat nyt alkunsa. Minulla on kaksi hyönteishotellia kiikkumassa talon seinällä. Päivällä auringonpaisteessa seisoin pitkään tarkkailemassa, onko hotelleissa asukkaita, mutta en huomannut mitään. Ehkä ne pysyvät helteellä sisätiloissa.

 

 

 

Oikeat ja väärät sanat

Tähän aikaan vuodesta kuuluisi olla käynnissä ikimuistoinen väittely Suvivirrestä. Jostain kumman syystä sitä ei ole tänä keväänä tullut - liekö pandemian vaikutuksesta tämäkin jäänyt pois siinä missä muukin kulttuurikeskustelu, poikkeuksena tietysti turve. Ehkä ensi vuonna sitten taas, entistäkin pirteämmin.

Tänään, toukokuun viimeisenä päivänä, olisi suvivirren oikea päivä. Tänään koulujen tulisi loppua. Päättäjäisjuhlassa kuuluu veisata suvivirsi.

Enää koulut eivät lopu toukokuun viimeisenä vaan jatkavat viikon 22 lauantaihin asti, siis monta päivää kesäkuun puolelle. Ilman sitä ei tulisi lain määräämä 190 koulupäivää täyteen, kun on ne vapaat lauantait ja kaikki.

Ikimuistoisessa virsiväittelyssä on kyse suvivirren luonteesta. Tekeekö se koulun juhlasta uskonnon harjoittamistilaisuuden vai ei?

Tällainen uskonnoista vieraantunut henkilö kuin minä kannatan tiukasti uskonnonvapautta siinäkin merkityksessä, että uskonnottomilla pitää olla vapaus olla osallistumatta uskonnollisiin tilaisuuksiin kaikkialla, myös kouluissa. Mutta tämän laulun laulamista kevätjuhlassa en mitenkään pysty näkemään uskonnon harjoittamisena, vaikka siinä jokunen siihen suuntaan viittaava sana onkin. - On siihen toki yritetty kirjoittaa sanoitusversioita, joissa iloitaan luonnon suloisuudesta ilman mitään jumalallisia viitteitä, mutta eivät ne ole vakiintuneet.

Kaunis laulu se on, ja sillä on perinnearvoa. Pidän liioitteluna tulkita liian tiukasti. Laulu on suomalaista kulttuurihistoriaa, vaikka se ei alkuperäisesti suomalainen olekaan. Taustalla on keskiaikaisia runoja, ilmeisesti osittain varsin eroottisiakin tekstejä lempeän luonnon helmassa koettavista täysin maallisista nautinnoista.

Ruotsalainen piispa 1600-luvulta oli ilmeisesti nykymuotoisen sanoituksen alkuperäinen tekijä. Hänen kerrottiin saaneen innoituksen Gotlannin saarella sijaitsevan Hångrin lähteellä. Minä muistan käyneeni tuolla lähteellä, kun vietin alkukesän 1968 Gotlannissa sokerijuurikaspeltoa harventamassa. Muistan ihmetelleeni piispan innoitusta, sillä se lähde ei mielestäni ollut kummoinenkaan kivenkolo.

Suomalaiseen virsikokoelmaan laulu tuli 1701. Sanat suomensi turkulainen rehtori Erik Cajanus - tieto on tosin epävarma. Liitän tämän tekstin tähän perään. Kirjoitusasun ei pidä hämätä. Ei sitä mitenkään omituisella tavalla ollut tarkoitus ääntää, vaikka ortografiassa onkin kummallisia merkintätapoja.

Kieliasua on vuosisatojen mittaan nykyaikaistettu. Onneksi, sillä jos koulujen kevätjuhlassa laulettaisiin näillä Cajanuksen sanoilla, tilanne olisi ongelmallisempi  uskonnonvapauden kannalta, sillä varsin uskonnolliseksi Cajanus tekstin kääntää.

Sitä vaan jää miettimään, millaisen yhteyden tekstittäjä 1600-luvulla näkee Libanonin ja Pohjolan kevään suloisuudelle.