Säilyttää vai hävittää?

Minulla on kaksi ikuisuusprojektia. Ikuisina ne varmaan pysyvätkin, sillä kovin lupaavia oireita projektien etenemisestä ei ole viime vuosikymmeninä ollut havaittavissa. Yrityksiä on kyllä ollut.

Ensimmäinen on vuorokausirytmin veivaaminen hieman sosiaalisempaan suuntaan. Minä kun nukun päivät ja valvon yöt.

Toinen on laatikoiden ja hyllyjen siivoamien turhasta tavarasta. Minä kun pistän kaiken talteen.

Tässä jälkimmäisessä olen suunnilleen kerran vuodessa joutunut pakon eteen kirjahyllyjen osalta. Uudet kirjat on saatava pois pöydiltä ja lattialta, joten vanhoja kirjoja on poistettava hyllyiltä. Tai siirrettävä hyllyllä takariviin piiloon pois näkyvistä.

Laatikot ovat siitä kummallisia, että niihin mahtuu uutta tavaraa vaikka vanhaa ei poista. Jotenkin niitä aina saa tiivistetyksi sen verran, että uudelle tulee tyhjä kolo.

Laatikoiden järjestelyssä pätee vanhan valtakunnanviisaan Paavo Haavikon mietelause: "Kun siirtää tavaroita laatikosta toiseen, ei tunnu niin hävittämiseltä."  

Hävittäminen tässä se ongelman ydin on. Kun ei millään raaskisi.

Äskettäin suoritin taas kaivauksia ison vanhan Billnäs-kirjoituspöytäni laatikoihin ja löysin kuvissa näkyvät esineet. Jos onnistuu katseellaan ohittamaan niiden eroottisen olemuspuolen, huomaa, että ne ovat oivallisia käyttöesineitä. Toisella voi avata viinipullon korkin, toisella kaljapullon kruunukorkin.

Muistan ostaneeni nämä Roomassa kirpputorilta joskus 1980-luvun alussa. Ties mitä antiikkia siis ovat. Ei tällaisista voi luopua.

Siirsin nämä kirjoituspöydän laatikosta muuttolaatikkoon. Vien nämä maalle sitten kun muutaman viikon kuluttua on taas aika siirtyä pois kaupungista kesäksi. Siellä niille saattaa tulla käyttöä, varsinkin jos kesällä jo uskaltaa kutsua vieraita. Pääsevät lopultakin hyötykäyttöön. Haavikon viisas ohje tulee tässä sovelletuksi, ja samalla Billnäs-laatikkoon järjestyy kolo jollekin uudelle.

Lopuksi haluan korostaa, että kyllä minä jotakin sain myös pysyvästi hävitetyksi sieltä laatikosta. Sieltä löytyi  avattu ja puoliksi syöty Sisu-aski, varmaankin hyvin vanha. Se lensi roskiin. 

 

Iloinen vai surullinen?

Utelias kun olen, kävin katsomassa, joko kaupungilla on elämää. Tänään kun oli rajoitusten ensimmäinen  - toki hyvin varovainen - purkamispäivä. Tästä kuulemma alkaa vapaus, vähän kuin vankilasta vapautumisen ensimmäinen epävirallinen kokeilupäivä.

Ei minulla silti ollut aikomusta mihinkään sisälle mennä. Kunhan vähän kiertelen ja kadulta kurkistelen nähdäkseni, eletäänkö sisätiloissa säädyllisesti vai uhkaako pikapaluu entisiin rajoituksiin. Toisaalta minulla oli kyllä houkutus löytää jostakin yökerho, joka suljetaan määräysten mukaan klo 18. Sellainen innovaatio voisi olla minun makuuni.

Toukokuussa 1945 sodan loppumista juhlittiin järjestämällä tanssit rautatientorilla (kuva: Sanomien arkisto). Tori tuli täyteen juhlamielistä kansaa. Voisikohan nytkin tulla jonkinlainen kansalaisjuhla - sitten kun epidemia on ohi ja laumasuoja tulevasti saavutettu?

Tänään ei kuitenkaan ollut näkyvissä juhlamieltä. Kaikki oli hiljaista ja innotonta, Töölöntoria myöten. Vähän tuntui kuin vanhan kunnon Stadin Arskan haamu leijailisi kaupungin yllä. Ei vielä tiennyt, onko kevät iloinen vai surullinen.

 

 

Jos kirjoittamasi suo sinulle iloa

Laskuri näyttää, että tämä on kirjoitus numero 1111 Töölöntorin blogissa.

Aika komea luku. En tainnut aloittaessani suunnitella, että tällaiseen määrään pääsisin. Enkä aio ihan tähänkään vielä lopettaa.

Oikeastaan näitä olisi muutama enemmänkin, mutta olen julmasti poistanut joitakin sisällöltään vanhentuneita tai harhautuneita.

Olen nimittäin lukenut vanhoja tuotoksiani. Siihen on avautunut houkutteleva tilaisuus, kun olen lukijalistasta huomannut, että aina silloin tällöin ilmestyy uusia lukijoita, jotka ryhtyvät lukemaan kronologisesti tai aihepiiri kerrallaan vanhoja kirjoituksiani. Näen listasta avatun kirjoituksen otsikon. Jos en otsikosta muista, mikä juttu sen takana on, avaan sen itselleni muistin virkistykseksi.

On siellä aika nolostuttaviakin sepustuksia mutta seassa myös sellaisia, jotka antavat tunteen, että tämäpä on tosi hyvä. Että olepa onnistunut...

Sellaiset tuovat iloa, juuri niin kuin mestarirunoilija Bo Carpelan kuvaa kirjoittaessaan reunamerkintöjä Horatiuksen, Vergiliuksen ja Danten runouteen. Carpelanin esittämää rinnastusta kirpputorilöytöihin jäin miettimään. Että mitähän kaikkea arvoituksellista minä olenkaan kirpputoreilta löytänyt.

Siinäpä hyvä idea aiheeksi johonkin tulevaan kirjoitukseeni.