Hyvät ja huonot merkit

Kerran kirjoitin täällä, että huono tämäpäivä on vain pieni ohimenevä tuokio vanhan hyvän ajan ja loistavan tulevaisuuden leikkauskohdassa.

Se oli ehkä sillä hetkellä oikealta tuntuva näkemys. Tänään se ei kuitenkaan osu aivan nappiin. Sitä pitäisi muokata jotenkin siihen suuntaan, että siinä puhuttaisiin kelvottomasta lähimenneisyydestä, lupauksia herättävästä tulevaisuudesta ja kohtuullisen kelvollisesta tästä päivästä.

Miten perustelen?

Kelvottoman lähimenneisyyden kaikki ymmärtävät selittämättäkin. Se on kestänyt jo yli vuoden. Lupauksia herättävä tulevaisuus avautui kohdallani tänään valmiiksi, sillä sain vanhan Yarikseni taas huollettuna ja puunattuna käyttöön. Se on seisonut vakuutuksesta ja akusta irrotettuna mekaanikkokaverini isossa tallissa Vantaalla lokakuusta asti.

Nyt siis pääsen taas lähtemään vaikka minne. Taustatekijöinä on lisäksi kaksi onnistunutta operaatiota: a) olen siirtynyt kesäaikaan ja b) saanut pistoksen. Pistoksesta tulee nyt kolme viikkoa, joten informaation mukaan ensimmäisen rokotteen suoja on nyt saavuttanut maksiminsa.

Tällaisen kohonneen turvallisuudentunteen vallassa lähdin siis kävelylle.

Kävelin Keskuspuiston metsäpolkua Pirkkolaan. Reitti oli jo melko täydellisesti sulanut. Paluumatkalle siirryin pois metsästä lännen puoleisille kaupungin kaduille. Kuva on sillalta, joka ylittää Hämeenlinnaan / Tampereelle vievän moottoritien Pirkkolan kohdalla. Kaukana näkyy Pasilan TV-linkkitorni. 

 

Matkalla muistui mieleen Munkkivuoren viisaan runoilijan Lassi Nummen säe, joka soveltuu minun tämänpäiväisiin hyvien odotusmerkkien tunnelmaani. Impulsseille ja päähänpistoille altis vaellusfilosofiani johdatti minut suuntaamaan askeleeni Lassi Nummen säkeiden syntysijoille Munkkivuoren Ulvilantielle.

Entä ne huonot merkit?

Alaselkä kipeytyi. Välillä piti pysähtyä bussipysäkin penkille selkää lepuuttamaan. Loppumatkan Munkkiniemestä ajoin raitiovaunulla. Olihan kävelykierros aika pitkä, toistakymmentä kilometriä. Mutta ei tällaista ennen ole tullut pitkilläkään kävelyillä.

 

Hyttystä tykillä

Laajalti tunnettu huhu väittää, että minä, Dessu, olen kaikenlaisten kieltojen, rajoitusten ja esteiden suuri ystävä. Vahvistan huhun paikkansapitävyyden, taiteen sensuuria lukuun ottamatta.

Minä suorastaan keräilen erilaisia kieltoja. Minulla on tietokoneellani ja kirjahyllyissäni vuosien kuluessa eri lähteistä kertynyt mittava määrä erilaisia kieltoja sanoin ja kuvin. Pienen näytteen kokoelmastani liitän tämän kirjoituksen perään.

Mielelläni myös kieltoja noudatan, varsinkin jos ne ovat asiallisia. Siksi minulle oli harmillinen pettymys, että hallituksen esitys koronataudin rajoittamiseksi ei tunnetusta syystä toteutunut. Mielestäni se olisi ollut kovasti tarpeellinen.

Hyttystä ei ole "oikeasuhtaista" ampua tykillä, väitettiin. Minusta olisi parempi ampua hyttystä kuin hyttyslaumaa, suorastaan valtavaa parvea. Sitä jäämme nyt odottamaan ja sitten vasta ammumme. Nyt ei osattu katsoa maailmalle. Joissakin maissa on ammuttu hyttystä siinä vaiheessa kun se on ollut hyttynen ja toisissa maissa siinä vaiheessa kun se on ollut valtava parvi. Ero näkyy ikävissä tilastoissa.

Vuosi sitten säikähdys tuotti perusoikeuksien valvojilta järkipäätöksen. Se antoi Suomelle luvan ampua tykillä hyttysen, ja se oli parasta mitä koko pandemian aikana Suomelle on tapahtunut. Saimme paremman kesän ja syksyn kuin muu Eurooppa. Sama olisi saanut toistua nyt.

Juridiikan kiemurat siis estävät viisaimman tavan hoitaa kriisi. Perustuslakivaliokunta teki vaarallisen päätöksen. Viisaampaa olisi tehdä nyt vaikkapa liian tiukat rajoitukset. Äkkiä ne saisi puretuksi, jos tilanne sallii.

Suomalaiset noudattavat vapaaehtoisesti viisaita suosituksia, väitetään. En usko. Suomessa on suoranainen kansanhuvi olla noudattamatta. Minunkin yläkerrassani on juuri tällä hetkellä, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä klo 2 varsin äänekkään nuorisobileet.

"Tarkasti kohdennetut, tarkkarajaiset toimet", sellaisia nyt pitäisi hallituksen tehdä.

Siinä ollaan kyllä mahdottoman urakan ääressä. Loputon määrä erilaisia tapauksia pitäisi saada verbalisoiduksi lakikielisesti, niin että kiusamielisinkin oppositiolainen "ymmärtäisi" yksiselitteisesti, mikä on kiellettyä ja mikä sallittua. Kokeilkaapa muokata vaikka alla mainituista kielloista "tarkkarajaisia" säädöksiä.

 

Hitaasti hyvä menee

Lopultakin katujen liukkaus on poistunut. Voin ilman pelkoa lähteä kävelemään.

Alkumatka tosin meni autolla. Nuori apulaiseni otti minut kyytiin ja jätti jonnekin Kannelmäkeen. Tämä tapahtui aivan vakain tuumin ja harkiten, kuten juristit tapaavat sanoa tällaisissa epäilyksiä herättävissä tapauksissa. Matkamittari näytti, että siitä olisi kotiin kuusi kilometriä. Sopiva matka käveltäväksi.

Siinä matkalla mietin, onko kukaan kirjoittanut kävelemisestä mitään merkittävää teosta. Ensimmäisenä mieleen juolahti Eeva-Liisa Mannerin Kävelymusiikkia pienille virtahevoille. Se on omalla tavallaan mainio teos mutta ei varsinaisesti mikään vaelluskirja. Ennemminkin voisi sanoa, että se on kävelemisen pysähtelykirja.

Pysähtelisin minäkin, jos olisi mukavia paikkoja pysähdeltäväksi. Hitaasti hyvin menee, kuten sananlaskussa sanotaan. Mutta kaikki on kiinni. Mikäpä olisi mukavampaa poiketa vaikkapa johonkin krouviin Virtahepo-kirjan kuvaamalla tavalla:

"Menin kapakkaan, josta virtasi kadulle päihtynyttä musiikkia, viiniä ja nuotteja. Äänet ja tuoksut sekoittuivat niin että niistä tuli samalla uusi aistimus, makea ja kummallinen; kuitenkin se samalla kiehtoi ja veti minua puoleensa."

Matkan varrella olisi kyllä ollut useitakin sopivia pysähdyspaikkoja, kuten White Lady, Risuhokki tai Messenius, mutta minkäs teet. Hallitus on päättänyt, että nyt ei poiketa.

Piti tyytyä pysähtelemään näyteikkunoiden kohdalla, mutta näytteillä ei ollut mitään. Minun oma kuvaniko sieltä tyhjästä ikkunasta kurkisteli? Näytinkö entistäkin komeammalta sporttiselta alfaurokselta? Sellaisesta piti tietysti ottaa valokuva.

 

Aika tylsää oli vaellus läpi Haagan, Pikku-Huopalahden, Meilahden ja Taka-Töölön. Kiertelin sivukatuja, sillä mutkaton tie on tylsä, kuten kuuluisa repliikki Sidney Lumet´n elokuvassa Ratkaisun aika osuvasti väittää. Kadut olivat lähes tyhjät, kulkijoita harvakseltaan ja niistäkin monella koira. Yksi nuori nainen hymyili minulle. Mitähän se tarkoitti? Ihan häkellyin.

Pelkästä katunäkymästä tajusi että jotain poikkeavaa on nyt käynnissä. Ei Helsinki normaaliaikana tällaiselta näytä.

Kävelyni tapahtui iltahämärässä, ei aamulla niin kuin Jarno Pennasen yllytysruno. Mutta lähestyvänä kesänä minun täytyy yllyttää itseni lisääntyvässä määrin kävelylenkeille, ehkä jopa aamuisin. Tai sitten valoisina öinä, kuten aina ennenkin, kunhan pääsen taas kesäkotiini. Tai sitten polkupyöräily maaseudun pikkuteillä, jos nuori apulaiseni ehtisi tänä kesänä korjaamaan polkupyöräni takakumin.