Hyttystä tykillä

Laajalti tunnettu huhu väittää, että minä, Dessu, olen kaikenlaisten kieltojen, rajoitusten ja esteiden suuri ystävä. Vahvistan huhun paikkansapitävyyden, taiteen sensuuria lukuun ottamatta.

Minä suorastaan keräilen erilaisia kieltoja. Minulla on tietokoneellani ja kirjahyllyissäni vuosien kuluessa eri lähteistä kertynyt mittava määrä erilaisia kieltoja sanoin ja kuvin. Pienen näytteen kokoelmastani liitän tämän kirjoituksen perään.

Mielelläni myös kieltoja noudatan, varsinkin jos ne ovat asiallisia. Siksi minulle oli harmillinen pettymys, että hallituksen esitys koronataudin rajoittamiseksi ei tunnetusta syystä toteutunut. Mielestäni se olisi ollut kovasti tarpeellinen.

Hyttystä ei ole "oikeasuhtaista" ampua tykillä, väitettiin. Minusta olisi parempi ampua hyttystä kuin hyttyslaumaa, suorastaan valtavaa parvea. Sitä jäämme nyt odottamaan ja sitten vasta ammumme. Nyt ei osattu katsoa maailmalle. Joissakin maissa on ammuttu hyttystä siinä vaiheessa kun se on ollut hyttynen ja toisissa maissa siinä vaiheessa kun se on ollut valtava parvi. Ero näkyy ikävissä tilastoissa.

Vuosi sitten säikähdys tuotti perusoikeuksien valvojilta järkipäätöksen. Se antoi Suomelle luvan ampua tykillä hyttysen, ja se oli parasta mitä koko pandemian aikana Suomelle on tapahtunut. Saimme paremman kesän ja syksyn kuin muu Eurooppa. Sama olisi saanut toistua nyt.

Juridiikan kiemurat siis estävät viisaimman tavan hoitaa kriisi. Perustuslakivaliokunta teki vaarallisen päätöksen. Viisaampaa olisi tehdä nyt vaikkapa liian tiukat rajoitukset. Äkkiä ne saisi puretuksi, jos tilanne sallii.

Suomalaiset noudattavat vapaaehtoisesti viisaita suosituksia, väitetään. En usko. Suomessa on suoranainen kansanhuvi olla noudattamatta. Minunkin yläkerrassani on juuri tällä hetkellä, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä klo 2 varsin äänekkään nuorisobileet.

"Tarkasti kohdennetut, tarkkarajaiset toimet", sellaisia nyt pitäisi hallituksen tehdä.

Siinä ollaan kyllä mahdottoman urakan ääressä. Loputon määrä erilaisia tapauksia pitäisi saada verbalisoiduksi lakikielisesti, niin että kiusamielisinkin oppositiolainen "ymmärtäisi" yksiselitteisesti, mikä on kiellettyä ja mikä sallittua. Kokeilkaapa muokata vaikka alla mainituista kielloista "tarkkarajaisia" säädöksiä.

 

Hitaasti hyvä menee

Lopultakin katujen liukkaus on poistunut. Voin ilman pelkoa lähteä kävelemään.

Alkumatka tosin meni autolla. Nuori apulaiseni otti minut kyytiin ja jätti jonnekin Kannelmäkeen. Tämä tapahtui aivan vakain tuumin ja harkiten, kuten juristit tapaavat sanoa tällaisissa epäilyksiä herättävissä tapauksissa. Matkamittari näytti, että siitä olisi kotiin kuusi kilometriä. Sopiva matka käveltäväksi.

Siinä matkalla mietin, onko kukaan kirjoittanut kävelemisestä mitään merkittävää teosta. Ensimmäisenä mieleen juolahti Eeva-Liisa Mannerin Kävelymusiikkia pienille virtahevoille. Se on omalla tavallaan mainio teos mutta ei varsinaisesti mikään vaelluskirja. Ennemminkin voisi sanoa, että se on kävelemisen pysähtelykirja.

Pysähtelisin minäkin, jos olisi mukavia paikkoja pysähdeltäväksi. Hitaasti hyvin menee, kuten sananlaskussa sanotaan. Mutta kaikki on kiinni. Mikäpä olisi mukavampaa poiketa vaikkapa johonkin krouviin Virtahepo-kirjan kuvaamalla tavalla:

"Menin kapakkaan, josta virtasi kadulle päihtynyttä musiikkia, viiniä ja nuotteja. Äänet ja tuoksut sekoittuivat niin että niistä tuli samalla uusi aistimus, makea ja kummallinen; kuitenkin se samalla kiehtoi ja veti minua puoleensa."

Matkan varrella olisi kyllä ollut useitakin sopivia pysähdyspaikkoja, kuten White Lady, Risuhokki tai Messenius, mutta minkäs teet. Hallitus on päättänyt, että nyt ei poiketa.

Piti tyytyä pysähtelemään näyteikkunoiden kohdalla, mutta näytteillä ei ollut mitään. Minun oma kuvaniko sieltä tyhjästä ikkunasta kurkisteli? Näytinkö entistäkin komeammalta sporttiselta alfaurokselta? Sellaisesta piti tietysti ottaa valokuva.

 

Aika tylsää oli vaellus läpi Haagan, Pikku-Huopalahden, Meilahden ja Taka-Töölön. Kiertelin sivukatuja, sillä mutkaton tie on tylsä, kuten kuuluisa repliikki Sidney Lumet´n elokuvassa Ratkaisun aika osuvasti väittää. Kadut olivat lähes tyhjät, kulkijoita harvakseltaan ja niistäkin monella koira. Yksi nuori nainen hymyili minulle. Mitähän se tarkoitti? Ihan häkellyin.

Pelkästä katunäkymästä tajusi että jotain poikkeavaa on nyt käynnissä. Ei Helsinki normaaliaikana tällaiselta näytä.

Kävelyni tapahtui iltahämärässä, ei aamulla niin kuin Jarno Pennasen yllytysruno. Mutta lähestyvänä kesänä minun täytyy yllyttää itseni lisääntyvässä määrin kävelylenkeille, ehkä jopa aamuisin. Tai sitten valoisina öinä, kuten aina ennenkin, kunhan pääsen taas kesäkotiini. Tai sitten polkupyöräily maaseudun pikkuteillä, jos nuori apulaiseni ehtisi tänä kesänä korjaamaan polkupyöräni takakumin.

 

 

Ei hyvä

Kaiket päivät - tai pikemminkin kaiket yöt, kun minusta on kysymys - menevät erilaisten kuvaruutujen ääressä. Tämä on ollut kasvava trendi koko koronavuoden ajan. Myönnän, ei hyvä trendi!

Tästä melkeinpä addiktioksi muuttuneesta puuhasta olisi vähitellen rimpuiltava irti, ettei kesä menisi samaan putkeen. Hetkittäin nousee mieleen ihmettely, miten oli mahdollista pärjätä kokonaan ilman kuvaruutuja silloin kun olin nuori. Ensimmäinen televisio kotiini hankittiin, kun olin 11. Ennen sitä ei ollut minkäänlaista kuvaruutua. En silti muistele lapsuuttani ankeana aikana. Outoa nykynäkökulmasta.

Kun aamulla herään - tai puoliltapäivin, kuten jotkut aamuvarhaistani kutsuvat - ensimmäiseksi katson, onko tullut tekstiviestejä ja sähköposteja. Sitten kahvin kera alan lukea sanomalehtiä, nekin nykyisin tabletilta, vaikka HS ja Hbl tulevat myös paperipostina. Siitä sitten sopivassa järjestyksessä Facebook, blogit, Twitter ja muut sanomalehdet. Jossain välissä lounas aiheuttaa katkon. Sitten sama kierros uudestaan. Sitten joku klassikkoelokuva dvd:ltä tai Areenasta, vaihtoehtona sarjafilmejä.

Kaikkeen väsyy, iltapäivätorkut kuuluvat kuvioon. Kahvi-välipalan jälkeen illan hämärtyessä vuorossa on tunnin kävelykierros tai puolen tunnin kuntopyörä. Sen päälle kirjan lukemista, ihan paperilta pääosin. Näistä kahdesta olen sentään kohtalaisen tiukasti onnistunut pitämään kiinni, suurta tahdonvoimaa osoittaen.

Iltauutisista en luovu. Sen jälkeen elokuvia, sarjoja ja somea vaihtelevassa järjestyksessä. Erilaisia striimauksia sekä näyttely- ja museokäyntejä olen onnistunut seuraamaan pitkin maailmaa.

Kovin kummissani ja harmissani olen siitä, että kaikesta näppäimistön ääressä viettämästäni ajasta huolimatta oma tekstin tuottamiseni on jäänyt vähäiseksi. Blogitekstejä on syntynyt harvakseltaan. Faceen en ole lähettänyt juuri mitään koko talvena. Ehkä kesällä taas vilkastuu, kuten ennenkin. Twitteriin en ole koskaan lähettänyt mitään, lukenut vain - ja siitä voisin ensimmäisenä luopua kokonaan.

Nykynuoriso näyttää olevan koko ajan somettamassa. Nyt tietysti voisin ajatella, että minun runsas kuvaruutuelämäni on merkki nuorekkaasta mielenlaadusta. Mutta ei se taida ihan niin mennä.

 

Jostain somesta eteeni putkahti oheinen kuva. Siinä some-nuorisoa on minulle hyvin tutussa paikassa. Tuolla kuvassa näkyvällä penkillä olen itse istunut hyvin pitkään keväällä 1985. Silloin ei ollut kännyköitä. Siksi katsoin  edessä olevaa taulua. Istuin siinä pitkään, pari tuntia varmaan. Siksi en ehtinyt eteenpäin enkä ehtinyt nähdä muita tauluja, sillä museo meni kiinni.

Museo on Amsterdamin Rijksmuseum ja taulu Rembrandtin Yövartio (1642).

Se oli jotenkin niin tyrmäävän vaikuttava maalaus, että en sen lumosta päässyt eteenpäin. Olin etukäteen lukenut siitä paljon. Amsterdam tuli minulle nuorena hyvin tutuksi kaupungiksi, ja olen kyllä myöhemmin päässyt kiertämään Rijksmuseumin muutkin salit. Se on valtava museo, kuten samalla reissulla ottamastani kuvasta näkyy.

Noilla kuvan koululaisilla ei taida jäädä kovinkaan syvää muistijälkeä tästä maailmanluokan taideteoksesta - toisin kuin minulla. Luojan kiitos ettei siihen aikaan ollut mitään kiinnostavia kuvaruutuja estämässä eläytymistä.