Toivoa täynnä

Torstaina menen rokotukseen. Tuntuu kuin se olisi ensiaskel uuteen elämään. Torstai on toivoa täynnä.

Voisi tietysti sanoa, että se on ensiaskel paluuseen vanhaan elämään, siihen vanhaan normaaliin. Mutta jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan, että tulevaisuus on jotenkin enemmän kuin paluu entiseen.

Tiedän toki, että ei torstaina heti mikään muutu. Mutta sen jälkeen voi elättää realistista toivetta, että ehkä jo kesällä elämä on toisenlaista. Ei silti, ei kotona nököttäminen minulle mitenkään vaikeaa ole ollut. Kaikki pelaa. Kirjoja, elokuvia ja sarjafilmejä on riittänyt, ruokalähetykset kannetaan ovelle. Talous on kunnossa, terveydessä ei ole ollut ongelmia. Monella tavalla olen ollut kriisin keskelläkin etuoikeutettu.

Nobel-kirjailija John Steinbeck sanoi tunnelman onnistuneesti kirjansa nimessä, Torstai on toivoa täynnä. Tai itse asiassa sen sanoi suomentaja Jouko Linturi, joka onnistui saamaan kirjan nimeen lennokkaan allitteraation. Steinbeckin oma nimi kirjalleen oli latteampi, Sweet Thursday (1954). Ruotsinkielinenkään käännös (Carl Sundell) ei sen kummemmin revitellyt, kuten kuvasta näkyy.

Mitä olen eniten kaivannut vuoden kestäneen vapaaehtoisen karanteenin aikana? 

Vastaus on yksiselitteinen: taidetta.

Näyttelyitä, museoita, teatteria, konsertteja, elokuvia, tapahtumia. Yhdessäkään en ole yli vuoteen käynyt, ja sen huomaa syvällä sisimmässään. Tietokoneen ruudulta on kaikenlaista poikkeusajan korviketta tullut katsotuksi, mutta ei se korvaa aitoa.

Ehkä tässä kesällä taas vauhtiin pääsee. Toivoa täynnä! Ongelman laadun ilmaisee hyvin Leena Krohn ennen pandemiaa ilmestyneessä kirjassaan "Kadotus".

 

Miehen mittainen

 "Se on mies, joka on Elmon mittainen. Pidempi on roikale ja lyhyempi on tappi."

Tämä kirjailija Juhani Peltosen kirjasta Elmo (1977) peräisin oleva ajatus oikeanlaisen miehen  olemuksesta ohjaa ajatuksia ainakin silloin, kun menen vaatekauppaan. Myynnissä olevat tuotteet valmistetaan selvästikin Elmon mitoissa oleville miehille. Aina ovat housunlahkeet minulle liian pitkät ja niitä pitää ruveta lyhentämään.

Tosin kirjassa ei missään kohdassa mainita täsmällisin numeroin Elmon pituutta. En kuitenkaan usko pahasti erehtyväni, jos arvaan hänen pituudekseen 180 cm tai vähän yli. Minulla jää peukalonmitan verran ali. Kirjassa ei puhuta mitään Elmon ympärysmitasta. Siinä uskon olevani Elmoa edellä.

Peltosen kirja on jonkinlaisen erehdyksen vuoksi saanut mainetta urheilukirjana. Sitä se nimenomaan ei ole. Se tutkiskelee urheiluun liittyvää nationalismia ironisessa valossa. Se on riehakas satiiri urheiluhulluudesta, samalla kuitenkin hyvin surullinen ja melankolinen. Elmo voittaa kultamitaleja monessa lajissa mutta hän ei suostu perinteiden mukaiseksi kansallissankariksi. Hän ei edes halua kuulla radiossa soitettavan Porilaisten marssia olympiavoittonsa kunniaksi vaan vaatii sen tilalla soitettavaksi Armas Järnefeltin Kehtolaulun. 

 

Osittain samaan terminologiaan miehen mitoista olin tutustunut jo kouluaikoina. Lukion jumppamaikka komensi pojat jonoon sanoin "rääpäleet eteen ja roikaleet taakse". Siinä järjestyksessä sitten me nuoret uimahousuiset miehenalut loikimme kyykkyhyppyä ympäri jumppasalia kädet niskan takana. Minä siinä jossakin puolivälin paikkeilla, ehkä hieman lähempänä rääpäleiden päätä. Seuraavina päivinä oli sitten täyttä tuskaa nousta portaita kolmannessa kerroksessa sijaitsevaan kotiluokkaan. Reisiin sattui. - Mieleen iskostui vanha totuus siitä, että tuskainen on urheilijan taival, siinä ei tervettä päivää näe!

Nyt sitten koronan vuoksi pistetään kiinni kuntosalitkin. Ei silti, en minä sellaiseen menisi vaikka auki pysyisivätkin. Sellaiseen saliin en ole koskaan uskaltanut mennä. Ehkä vanha muisto kipeistä reisistä aiheuttaa pelkoja. Luulen, että en pärjäisi. Joskus vähän katselin erään kuntosalin oven lähettyvillä, millaista joukkoa sisälle menee. Nuoria, notkeita, kimmoisan ja voimakkaan näköisiä. Ei yhtään lähellekään minun oloistani.

Onneksi pituutta voi lisätä ja kuntoa voi kohentaa kotioloissakin. Näin kertoo vanha perinnekirja Mieleni minun tekevi. Sieltä löytyy ohjeita mielenkiintoisen näköisiin temppuihin. Pistän niitä tähän blogin lukijoille iloksi ja yllykkeeksi. Muillekin kuin Elmon mittaisille. Siitä urheilijan terveestä päivästä en kuitenkaan uskalla mennä takuuseen.

 

"Ihminen joka järkkyi"

                                  Christer Kihlman (14.06.1930 -  09.03.2021)

Katselin joskus kauan sitten Rikhardinkadun pääkirjastossa, kun lainaustiskillä töissä ollut rouva Kihlman ojensi tässä otsikossa mainitun kirjan asiakkaalle (Människan som skalv - 1971). Mietin, mitä mahtaa rouvan mielessä liikkua.

Kirjan on täytynyt olla vaikea pala rouvalle ja perheelle, kuten Kihlmanin "autofiktiot" muiltakin osin.  Eivät tosin päästäneet kirjailijaa itseäkään vähällä. Eivätkä suomenruotsalaista väestönosaa muutenkaan, varsinkaan sen "yläluokkaa".

Sama ajatus toistui kerran 80-luvulla Unga Teaternin Diana-näyttämöllä, jossa esitettiin jotain Kihlmanin pitkää monologia. Kirjailija rouvineen istui edessäni, ja näyttämöltä kuultiin aika ronskia seksuaalista paljastuskertomusta.

Aikakausi on selvästi muuttunut. Ilmestymisajankohtanaan erilaiset vapaamielisyyttä ilmaisevat hurjastelut olivat kai lukijalle keino näyttäytyä ajan virrassa hyvin mukana pysyvänä. Nykykatsannossa eräät yksityiskohdat eivät enää menisi läpi ilman protesteja. Enkä tällä tarkoita mitään kristillis-siveellisestä ahdasmielisyydestä kumpuavaa paheksuntaa, päin vastoin.

Mutta Kihlmanin romaanit olivat silloin ja ovat edelleen erittäin arvostettavia, varsinkin Kallis prinssi (Dyre prins - 1975), jota pidin ilmestyessään vuosikymmenen ykkösenä.

Minulla oli ilo keskustella kirjailijan kanssa useita kertoja hänen tuotteliaimpina vuosinaan. Kihlman vaikeni kirjailijana jo pari vuosikymmentä sitten ja vetäytyi Porvoossa sijaitsevaan Diktarhemmet-kotiinsa. Tänään, kuolinviestin tultua, keräsin kirjoja hyllystä valokuvaa varten ja ihmettelin, miksi kummassa minulla kaikki nämä romaanit ovat suomenkielisinä käännöksinä. Syytä en muista, en osaa selittää. Minähän pyrin lukemaan ruotsinkieliset kirjat alkukielellä. 

 

                               (Runo kokoelmasta Munkmonolog  - 1953)