"Ihminen joka järkkyi"

                                  Christer Kihlman (14.06.1930 -  09.03.2021)

Katselin joskus kauan sitten Rikhardinkadun pääkirjastossa, kun lainaustiskillä töissä ollut rouva Kihlman ojensi tässä otsikossa mainitun kirjan asiakkaalle (Människan som skalv - 1971). Mietin, mitä mahtaa rouvan mielessä liikkua.

Kirjan on täytynyt olla vaikea pala rouvalle ja perheelle, kuten Kihlmanin "autofiktiot" muiltakin osin.  Eivät tosin päästäneet kirjailijaa itseäkään vähällä. Eivätkä suomenruotsalaista väestönosaa muutenkaan, varsinkaan sen "yläluokkaa".

Sama ajatus toistui kerran 80-luvulla Unga Teaternin Diana-näyttämöllä, jossa esitettiin jotain Kihlmanin pitkää monologia. Kirjailija rouvineen istui edessäni, ja näyttämöltä kuultiin aika ronskia seksuaalista paljastuskertomusta.

Aikakausi on selvästi muuttunut. Ilmestymisajankohtanaan erilaiset vapaamielisyyttä ilmaisevat hurjastelut olivat kai lukijalle keino näyttäytyä ajan virrassa hyvin mukana pysyvänä. Nykykatsannossa eräät yksityiskohdat eivät enää menisi läpi ilman protesteja. Enkä tällä tarkoita mitään kristillis-siveellisestä ahdasmielisyydestä kumpuavaa paheksuntaa, päin vastoin.

Mutta Kihlmanin romaanit olivat silloin ja ovat edelleen erittäin arvostettavia, varsinkin Kallis prinssi (Dyre prins - 1975), jota pidin ilmestyessään vuosikymmenen ykkösenä.

Minulla oli ilo keskustella kirjailijan kanssa useita kertoja hänen tuotteliaimpina vuosinaan. Kihlman vaikeni kirjailijana jo pari vuosikymmentä sitten ja vetäytyi Porvoossa sijaitsevaan Diktarhemmet-kotiinsa. Tänään, kuolinviestin tultua, keräsin kirjoja hyllystä valokuvaa varten ja ihmettelin, miksi kummassa minulla kaikki nämä romaanit ovat suomenkielisinä käännöksinä. Syytä en muista, en osaa selittää. Minähän pyrin lukemaan ruotsinkieliset kirjat alkukielellä. 

 

                               (Runo kokoelmasta Munkmonolog  - 1953)

Onni on osua oikeisiin porukoihin

Valistus tepsii, näin väitetään. Ehkä hitaasti mutta kuitenkin.

Maailman tai ainakin Suomen kaikki varttuneessa iässä olevat setämiehet - tällaiset kuin minä - virittyvät valistukselle ehkä hitaasti, mutta toivotonta se ei vieläkään ole. Nuorempana se kävi sutjakkaasti.

Yli viisikymppiseksi minullakin kesti uskoa esimerkiksi siihen valistukseen, että tupakka pois. Kun sen lopulta uskoin, se oli kerrasta poikki ilman laastareita tai nikotiinikorvikkeita. Siitä tulee kohta 16 vuotta.

Liikunnan lisääminen on myös sujunut huonosti. Pikkupoikana urheilu kyllä maittoi mutta sitten jouduin koulun liikuntatunneille, ja traumoja tuli. Aikuisena Längelmäen mökillä vieraiden ja naapurin äijien kanssa heitettiin keihästä ja työnnettiin kuulaa saunan jäähdyttelytauoilla, mutta ei se varsinaiseksi kuntourheiluksi kelvannut, sillä sitä tapahtui harvoin ja dopingia käytettiin. Nyt vanhemmiten kaupunkikävely on ainoa, joka on säilynyt miellyttävänä kokemuksena. Korona-aikana sekin on jäänyt turvallisuussyistä vähiin. Korvaajaksi yritettyä kuntopyörän veivaamista en menisi isoksi iloksi kehumaan.

Muista yleisistä setämiehiä kiusaavista valistusaatteista sain onnekseni hyvän otteen jo nuorella iällä. Tarkoitan ekologisia ja tasa-arvonäkökohtia korostavaa elämäntapaa, kuten ruokailutottumuksia, kulutus- ja kierrätystapoja sekä kaikkea sitä, mikä nykyisin menee nimikkeen #metoo tarkoittamalle alueelle. Minulla oli iso onni osua jo nuorena sellaisiin porukoihin, joissa ymmärrys kasvoi ihan luonnonmenetelmillä. Siis jo paljon ennen kuin näistä tuli voimakkaasti kulttuuria uudistavia virtauksia.

Liharuoat jäivät vähiin ja kasvisruoat nousivat tilalle jo puoli vuosisataa sitten. Sama jatkuu edelleen, poikkeuksena perinteellinen grillimakkara hyvässä seurassa juhannusyönä. - Se on kyllä kummallista, että tällainen ruokavalio ei ole mitenkään helpottanut taipumusta ylipainoon. Ehkä sillä juhannusmakkaralla niin suuri haittavaikutus?

Virkavuosina tuli kyllä  lentomatkailua työasioissa mutta ei juuri yhtään yksityismatkailussa. Nyt taitaa lähestyä jo 10 vuotta viimeisimmästä. Olen jokseenkin varma, että loppuelämäni sujuu ilman lentämistä. Tukholmaan, Osloon, Tallinnaan, Brysseliin, Berliiniin ja Amsterdamiin pääsen muilla välineillä, ja muualle en usko enää lähteväni. 

Yksityisautoilu on aina liittynyt pelkästään mökkiasumiseen kesäisin, matkamittariin siitä tulee alle 5000 km kesässä. Muuna aikana käytän joukkoliikennettä ja oma auto joutuu talviteloille.

#metoo on kummallisin. Totta kai olen läpi vuosikymmenten nähnyt monenlaista sopimatonta suunsoittoa ja klähmimistä. Työssäni jouduin muutaman kerran puuttumaankin häiritsemisiin, mutta ongelman yleismaailmallista mittavuutta en silti vielä silloin tajunnut. Tässä jos missä olen joutunut havaitsemaan miehekästä asennoitumisvaikeutta. - Mitään ei enää uskalla sanoa. -  Uskaltaako edes flirttailla?  - Pitäisikö muka pyytää allekirjoitus suostumispaperiin?

Jotain erityisyyttä tähän aiheeseen liittyy, sillä tällaisia kommentteja kuulee fiksuiltakin miehiltä. Ehkä heitä ei ole nuorena kohdannut se onni, että olisivat osuneet sellaisiin porukoihin, joissa ymmärrys olisi luonnonmenetelmällä kasvanut?

On mahdotonta arvailla, millaiseen virtaan olisin itse ajautunut, ellen olisi jo lukioikäisenä osunut ns. tiedostavien teiniteatterityttöjen seuraan. Heiltä sain asian perusvalistusta ja muutaman feministiklassikkokirjan luettavaksi. Yliopistossa kävin kielitieteen naistutkimuksen kursseja. Ilokseni olen kuullut luotettavilta tahoilta, että tämä viime vuosien näkyvä metoo-julkisuus on ihan havaittavasti vähentänyt ongelmia.

On iso onni, jos tällaisen opin ja ymmärryksen saa jo nuorella iällä. Vanhemmallakin iällä pitkämielinen valistus kyllä uskoakseni tepsii, mutta luolamiesvaistot saattavat olla vaikeammin purettavissa ja johtavat aluksi hieman pinnallisiin korjausyrityksiin. Mutta tepsii se, ehkä hitaasti mutta kuitenkin.

Toivotan hyvää kansainvälistä naistenpäivää!

Topeliuksenkadun toisessa päässä

 

Tavallisesti kävelen Töölön kirjastoon ja käännyn siitä takaisin. Tänään ei kuitenkaan ollut enää liukasta ja jatkoin Topeliuksenkadun toiseen päähän asti.

Siellä on tämä talo, Tullinpuomi. Sen kohdalla tulee välillä tarve pysähtyä ja hakea katseella eräs ikkuna. Sen löytäminen vaatii vähän kerrosten laskemista. Sivusuunnassa ei tarvitse laskea, sillä se on laitimmainen.

 

Mitään muuta ei ole enää jäljellä kuin se ikkuna. Poissa on sen asukas, poissa kattokerroksen ravintola, poissa elokuvateatteri Sininen kuu, poissa rautakauppa, poissa jäätelöbaari siellä vähän kauempana.

Tallella on muistoja. Tukholmankatu siitä edestä Seurasaaren suuntaan. Ravintola Risu-Hokki Kuusitiellä - tosin uudella nimellä Meiccu mutta vanhalla sisustuksella. Lääkärikadun aurinkoiset kalliot. Ja muutama poikkeuksellisen tärkeä kirja kodin kirjahyllyssä.

(Runot:  Satu Koskimies:  Villiviinitie, Tullinpuomi / Sanasato 2015.

Kirjan kansikuvana Tove Janssonin lasille tekemä maalaus Tullinpuomi vuodelta 1941. Maalaus oli osa lasiovea hississä, joka vei Ravintola Tullinpuomiin, joka sijaitsi yhdeksännessä eli kattokerroksessa. Lasiovi ja Tove Janssonin maalaus ovat sittemmin tuhoutuneet.)