Topeliuksenkadun toisessa päässä

 

Tavallisesti kävelen Töölön kirjastoon ja käännyn siitä takaisin. Tänään ei kuitenkaan ollut enää liukasta ja jatkoin Topeliuksenkadun toiseen päähän asti.

Siellä on tämä talo, Tullinpuomi. Sen kohdalla tulee välillä tarve pysähtyä ja hakea katseella eräs ikkuna. Sen löytäminen vaatii vähän kerrosten laskemista. Sivusuunnassa ei tarvitse laskea, sillä se on laitimmainen.

 

Mitään muuta ei ole enää jäljellä kuin se ikkuna. Poissa on sen asukas, poissa kattokerroksen ravintola, poissa elokuvateatteri Sininen kuu, poissa rautakauppa, poissa jäätelöbaari siellä vähän kauempana.

Tallella on muistoja. Tukholmankatu siitä edestä Seurasaaren suuntaan. Ravintola Risu-Hokki Kuusitiellä - tosin uudella nimellä Meiccu mutta vanhalla sisustuksella. Lääkärikadun aurinkoiset kalliot. Ja muutama poikkeuksellisen tärkeä kirja kodin kirjahyllyssä.

(Runot:  Satu Koskimies:  Villiviinitie, Tullinpuomi / Sanasato 2015.

Kirjan kansikuvana Tove Janssonin lasille tekemä maalaus Tullinpuomi vuodelta 1941. Maalaus oli osa lasiovea hississä, joka vei Ravintola Tullinpuomiin, joka sijaitsi yhdeksännessä eli kattokerroksessa. Lasiovi ja Tove Janssonin maalaus ovat sittemmin tuhoutuneet.)

 

 

Naisenergiaa

Kirjalliset elokuvat ovat arvaamattomia. Usein pettyy, mutta ei aina.

Pettymyksen puolelle valui TV:n lauantai-illan Colette (ohj. W. Westmoreland 2018). Henkilökuva tästä kiinnostavasta ranskattaresta kiinnosti todella, sillä perehdyin hänen tuotantoonsa opiskeluvuosina. Pettymystä loivensi kyllä etukäteen luettu nyrpeähkö lehtikritiikki - tosin HS:n kriitikko ei ole niitä luotettavimpia.

Elokuva hukkasi herkullisen henkilönsä keskittymällä vääriin elämänvaiheisiin ja unohtamalla kirjailijan hätkähdyttävät ja epäsovinnaiset vaiheet. Miksi keskittyä nuoruuden miessuhteisiin, kun vahvimmat elämykset ja tunnemyrskyt olivat varttuneen iän naissuhteet? Voin siis ilokseni todeta Hesarin kriitikon perehtyneen aiheeseen, kun hän kirjoittaa toiveen, että "jospa joku vielä tekee elokuvan kuusikymppisestä Colettesta".

Toisesta uudesta klassikkokirjallisuuteen liittyvästä tuotteesta minulla on paljon parempaa sanottavaa. Se on kanadalaisen Lucy Maud Montgomeryn  Anna-kirjoihin perustuva TV-sarja Anna, A lopussa.  Sen katsominen on ollut iso ilo.

Siinä on rautaisannos päättäväistä ja aloitekykyistä nuorta naisenergiaa parhaimmillaan, vähän Li Anderssonin hahmon ja sanavalmiuden mieleen tuoden.

Ihan heti ykkösosassa en päässyt kunnolla mukaan, sillä nuoren näyttelijän (Amybeth McNulty) luoma Vihervaaran Annan hahmo ei vastannut Montgomeryn kirjasarjan ja aiemman filmisarjan luomaa mielikuvaa. Mutta äkkiä uuteen tottui ja sopeutui.

Erilainen se kyllä on, ei niin kiltti ja tasapainoinen. Voi tietysti keskustella, meneekö roolihahmo välillä ylidramaattiseksi ja vähän adhd-oireiseksi. Vanhat Annat eivät saaneet yhtä voimakkaita kiukunpurkauksia eivätkä kohdelleet yhtä tylysti muita, varsinkaan tallirenkiä.

Mutta miksi kaiken pitäisi näyttää samanlaiselta kuin aina ennenkin? Minulle tämä kelpaa. Kiitos siitä, kiitos taas kerran myös Ylelle.

 

Aina myöhässä

 

Iän karttuessa alkaa ihmetellä, miten oli mahdollista, että nuorempana ehti kaiken. Nyt varttuneessa iässä kaikki tuntuu tapahtuvan myöhässä.

Niin kuin nyt vaikkapa merkkipäivien viettäminen. Kuvassa havainnollinen esimerkki myöhästymisestä.

Periaatteessa olen sillä kannalla, että kansallisia ja kansainvälisiä merkkipäiviä on syytä viettää jollakin asiaankuuluvalla tavalla. Sellaisia kuin Aleksis Kivi, naistenpäivä, Kalevala, Bloomsday, Vappu, Minna Canth, Eino Leino, Agricola. Ja Runeberg. Tämä listan viimeisin oli nyt taas myöhässä. Se tuli vasta eilen.

Juhlaseremonia olisi kyllä onnistunut ajallaan, jos pelkkä kirjojen ottaminen hyllystä olisi riittänyt. Mutta juhlaseremonian vietto vaatii muutakin kuin juhlakalun kirjallisten tuotteiden lukemista.

Runebergin kohdalla välttämätöntä on myös makunautinto eli torttu. Se tosin menee rouva Runebergin nimiin. Hyvä niin - ilman Fredrikan uhrautuvaa asennetta Johan Ludvigista ei olisi tullut se mikä tuli.

Nyt kun kaivoin hyllystä juhlaan sopivia kirjoja selailtavaksi, muistui taas mieleen oma kouluaika. Vänrikki Stoolia luettiin runo runolta läpi keskikoulun viimeisellä luokalla. Se oli kamalaa. Siitä sai pysyvän vastemielisyyden tätä runoilijaa kohtaan.

Mutta se ei jäänytkään pysyväksi minun kohdallani.

Yllättävä asennemuutos tapahtui opiskeluaikana. Kirjallisuustieteen opinnoissa luin Runebergin tuotantoa ruotsin kielellä. Yllätys oli suuri. Runeberg alkoikin maistua hyvältä. Jopa tuoreelta.

En sano, että käännökset olisivat huonoja, mutta jotenkin erilaisilta runot alkukielellä maistuivat. Poissa oli muinaismuiston hurmoshenki ja ylenpalttinen ylevyys. Neuvon siis muitakin: lukekaa Runeberg ruotsiksi, jos kielitaito suinkin riittää.

Merkillistä muuten on, että olen hyllyssäni säilyttänyt näin monta Vänrikkiä, vaikka krooninen tilanpuute vaivaa. Mutta kyllä tämä runoilija taitaa useammankin version arvoinen olla.

Toisessa kuvassa se Fredrikan osuus juhlaan, onneksi vielä nettikaupasta löytyi. Kahvikupin kyljessä toinen kunnianarvoisa muinaismuisto. Tämä ei koskaan ole maistunut vanhentuneelta.