Pentinkulma

Väinö Linnan syntymän 100-vuotisjuhla näyttää saavan ansaitsemaansa huomiota. Sopiipa siis minunkin jotain sanoa.

Kukaan yksittäinen kirjailija ei ole enempää vaikuttanut minun koulutus- ja uravalintaani kuin Linna ja nimenomaan Pohjantähti-trilogia. Luin sen alusta loppuun 12-vuotiaana heti kolmannen osan ilmestyttyä äitini suosituksesta. Sarja oli ostettu kotiini. Kirjahyllyssä se sijoitettiin samalle hyllylle Perheraamatun, Kalevalan, Vänrikki Stoolin, Tuntemattoman sotilaan, Puuseppämestarin oppikirjan, Vuoden uutistapahtumat kuvina -kirjasarjan, Pienen tietosanakirjan ja Valittujen Palojen vuosikerran kanssa.

Pohjantähteen liittyi sellainen kummastuttava ilmiö, että isäni luki sen. Hän ei yleensä kirjoja lukenut, sanomalehteä vain. Kaksi osaa hän oli lukenut aikaisemmin, tämän kolmannen osan muistan, kuinka intensiivisesti hän sen luki. Hän tuli neljältä töistä, söi ja lepäsi hetken ja istui sitten nojatuoliin lukemaan. Kaikkien piti olla hiljaa, ettei lukeminen häiriintyisi, edes televisiota ei saanut avata ennen iltauutisia.

Jotain erityistä siinä kirjassa siis täytyi olla, että näin tapahtui. Isä ei lähtenyt nojatuolista mihinkään ennen kuin uutisille ja nukkumaan. Seuraavina päivinä sama toistui. Kun viimeinen sivu oli vihdoin saavutettu, isä nousi tuolista, sanoi painokkaasti  "jooo-o" ja lähti ulos. Sen enempää kirjasta ei keskusteltu.

Minä olin siihen asti lukenut lähinnä poikien seikkailukirjallisuutta. Pohjantähti muutti asenteen täysin. Tajusin, että jos kerran aikuisten kirjat ovat tällaisia, niitä on syytä lukea enemmänkin.

Siitä alkoi lukijanurani, ja se jatkuu yhä. On se antoisaa ollut. Harvalla kai on esittää näin yksiselitteinen alkupiste elämänsä keskeiselle sisällölle.

Myöhemmin minulla on ollut ilo ja kunnia tavata ja jopa päästä muutaman kerran keskustelemaan Väinö Linnan kanssa. Tämä on onnistunut erään lähipiiriini kuuluneen henkilön avulla, joka kuului myös kirjailijan lähipiiriin. Tapaamisia on ollut sekä Tampereella että Pentinkulman päivillä Urjalassa.

Olen myös kiertänyt muutamaan kertaan kirjailijan itsensä opastamana reitin Pohjantähden "tapahtumapaikoille" Urjalassa. Oheinen kartta esittää, miten torpat, talot, kartanot, pappilat ja muut sijaitsivat kirjailijan mielikuvissa hänen synnyinkotinsa seutuvilla. Näille kaikille on vastineensa tallella nykyaikanakin, ja ne kierrettiin kirjailijan itsensä opastamana. Kartan tutkiskelun alkupisteeksi kannattaa ottaa Koskelan torppa, joka sijaitsee vasemmassa yläkulmassa. 

[jatkuu]

 

 

 

Ikuinen optimisti?

Toiveita paremmasta on näkyvissä.

Korona-pandemiaan on keksitty rokote. Rokotusten arvioidaan alkavan parin viikon kuluttua.

Suurvallassa tekeillä ollut vallankaappaus ei taida sittenkään onnistua. Helpotus on luvassa hieman yli kuukauden kuluttua.

Epävarmuustekijöitäkin on. Entä jos kansalaiset eivät laajoin joukoin suostu ottamaan rokotetta. Entä jos kulkutauti ehtii riehaantua pahaksi ennen kuin rokotukset alkavat tepsiä. Entä jos rokotusaine ei olekaan niin hyvä kuin nyt luullaan.

Entä jos syrjään joutuva wannabe-kaappari pistää hulinaksi. Entä jos suurvalta ajautuu sisällissotaan.

Toiveikkuus kuitenkin on vallalla. Kesäkin häämöttää jo.

Uuden ja paremman aikakauden hento aavistus kytee vasta syvällä sielussa. Kirjallisuutta siitä ei taida vielä olla. Sitä odotellessa kuva 60-luvulta, jolloin viimeksi uskottiin paremman tulevaisuuden olevan lähellä.

 

 

Nillitystä, jallitusta

Luen Juha Hurmeen Suomi-nimisestä uudesta kirjasta määritelmän, joka pistää miettimään sanojen sävyä.

"Taide on huoletonta. Tiede on huolellista.

Tiede on nillitystä. Taide on jallitusta.

Tiede on kielen täsmällisyyttä ja läpinäkyvyyttä.

Taiteeseen taas kuuluu aina irrationaalinen

elementti, levottomuutta herättävä epätasapaino,

jonkinasteinen läpinäkymättömyys,

kaaoksen henkäys."

    (Juha Hurme: Suomi  - 2020)

 

Kyllä, sävy on myönteinen, arvostava, ei väheksyvä, vaikka sanavalintojen katupoikamainen sävy antaa jostakin toisesta näkökulmasta mahdollisuuden tulkita toisinkin.

Tulkintaa helpottaa, kun tuntee tyypin, joka sanat on valinnut. Hän jos joku on nykytaiteen voimanpesä, varsinainen tulivuori, jolla näyttää olevan loputon voima ilmaista ajatuksiaan uusilla sanoilla.

Eikä pelkästään taiteen vaan siinä sivussa myös tieteen. Varsinkin kulttuurihistoria näyttää olevan hämmentävän hyvin hallinnassa, kansanrunoudesta pop-loreen, klassisesta rillumareihin.

Lisäksi on kyky nähdä vanhat asiat ja ilmiöt tuoreella tavalla, ilmaista ne yllättävin rinnastuksin, provosoidenkin.

Kyllä löysi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto oikean osoitteen 2017 saman kirjailijan teoksesta Niemi. Yksiselitteisesti se ei kuitenkaan palkinnon nimestä huolimatta kuulu kategoriaan nimeltä kaunokirjallisuus. Yhtä hyvin se voisi kuulua kategoriaan nimeltä tietokirjallisuus.  Sillä varauksella, että historian oppikirjaksi sisältää yllättäviä näkökulmia ja rehvakkaita, jopa alatyylisiä sanoja.

Kuvassa puheena oleva uusi teos sekä muuta kirjahyllystäni löytyvää aiheeseen liittyvää nillitystä ja jallitusta.