Outoja askareita 3

Sana ötökkä ei näytä olevan kelvollinen viralliseksi lajitypin luokittelutermiksi. Pidän sanaa kuitenkin havainnollisena ja suomen kielen ilmaisuvoimaa osoittavana, joten käytän sitä tässä ikään kuin virallisena terminä kaikista suunnilleen hiirtä pienemmistä eläinmaailman oudoista olioista. Minähän olen alalla täysi amatööri, joten voin käyttää termejä niin kuin tahdon.

Minulla oli siis muutama paksu ötökkäkirja, joihin yritin perehtyä kasvi- ja puutarhakirjojen ja lintukirjojen (ks. kaksi edellistä blogikirjoitusta)  ohella. Urakka osoittautui ylimitoitetuksi, sillä ötököiden osuus jäi  vähäisimmäksi. Jotain sentään opin.

Kesäkuun alussa tuli ensimmäinen tutustuminen paikallisiin ötököihin, ja se olikin tyrmistyttävä kokemus. Jo yöllä nukkuessani tunsin kutina-aistimuksia milloin niskassa, milloin korvassa, milloin vieläkin intiimimmässä paikassa, mutta en niihin sen enempää havahtunut. Mutta aamulla säikähdys oli suuri, kun huomasin lakanalla juoksemassa melkoisen joukon muurahaisia.

 Aamukahvilla havainto laajeni. Olohuoneen lattialla vilisti kymmeniä jos ei peräti sata muurahaista. Jalkalistan alta niitä tuli lisää.

Kirjat ja netti auttoivat määrittelemään lajin ja torjuntaohjeet. Ensi hätään talossa ei ollut mitään myrkkyjä, mutta kanelia neuvottiin sirottelemaan kulkureitille. Se auttoi sillä tavalla, että muurahaiset kiersivät kanelin kaukaa. Pumpulia yritin tunkea jalkalistan rakoihin tukkimaan reitin. Muurahaiset löysivät uusia rakoja. Ulkona kukkapenkin takana sokkelissa oli vilkasta muurahaisliikennettä.

Kaupasta löytyi kolmen sortin muurahaistorjunta-ainetta. Kaikki käyttöön heti! Tehokkaita olivat, varsinkin raid-spreijaus sokkeliin tuotti saman tien tippuvia vainajia. Sisälläkin tilanne rauhoittui, kunnes seuraavana aamuna kaikki oli ennallaan. Ja sitä seuraavana ja kaikkina seuraavina. Parissa viikossa alkoi näkyä pientä vähentymistä, ja neljän viikon kuluttua ongelma loppui kokonaan. Jokapäiväinen raidaus tepsi, mutta hitaasti. Saa nähdä, miten ensi kesänä.

 *   *   *

Toinen harmillinen ötökkäkohtaaminen jäi aluksi huomaamatta. Ehkä viikon verran se ehti muhia reidessä vähän polvitaipeen yläpuolella, kunnes saunassa tuli huomatuksi. Heräsi epäily. Kirjasta ja netistä etsittiin kuvaa ja vertailtiin.

Ei se oikein normityyppinen punkki ollut, liian valkoinen. Mutta lääkäri sen punkiksi tunnisti ja nyppäsi pihdeillä irti ja määräsi kahden viikon antibioottikuurin.

Kuvat ovat epämiellyttäviä, en suosittele herkkämielisille katsottaviksi. Ensimmäisessä kuvassa on niitä muurahaisvainajia raid-kuurin jäljiltä. Toisessa kuvassa se liian valkoinen punkki reidessä ennen lääkärin toimenpidettä. Hyi molemmille!

[jatkuu]

 

Outoja askareita 2

Olin kauan sitten vaelluksella Lapissa jossain Ylläksen seudulla kahden kaverin kanssa. Toinen heistä oli biologi. Jossain huilaustauolla lintuparvi lähestyi meitä. Kuukkeleita, kertoi biologi. Hän nousi seisomaan, ojensi kätensä ylös, ja eikös kohta yksi kuukkeli pyrähti istumaan sormelle.

Minäkin kokeilin samaa, mutta minun sormelleni ei pyrähtänyt kukaan. Samoin kävi toiselle kaverille. Biologi nosti uudestaan kätensä, ja heti kuukkeli tuli.  - Ne on eri miehet jotka osaa, ja toiset miehet jotka ihmettelee, loihe tämä mestarismies lausumaan, ja sävyssä oli aavistettavissa ylenkatsetta meitä kahta kelvotonta kohtaan.

Tämä muinainen tapaus oli mielessä, kun kesän alussa uudessa kesäkodissani aloin lueskella paksuja lintukirjoja. Ääneen lausumattomana salattuna ajatuksena oli, että parantaisin sijaintiani sillä lintutieteen janalla, jonka ääripäät ovat osaajat  -  ihmettelijät.

Myönnän sijainneeni aika lähellä janan huonompaa ääripäätä. Tunnistamiseni rajoittui sellaisiin selviin tapauksiin kuin varis, harakka, sorsa, joutsen, joita kaikkia näkee Helsingissä. Ja tietysti myös valkoposkihanhi. Maalla ovat lisäksi tutuksi tulleet mm. talitintti, västäräkki, punatulkku ja räkättirastas. Kaikkia näitä voi katsella läheltä ja ne liikkuvat hitaasti.  Ei tarvitse tähyillä puiden latvoja tai nopeita ohilentoja.

Nyt kesän mittaisen sinnikkään opiskelun jälkeen olen ehkä liikahtanut hivenen kohti janan parempaa päätä. Mutta vaikeaa se on. Suurin vaikeus on siinä, että jos netistä oppii tunnistamaan linnun lauluäänen, niin näköhavaintoa ei saa millään.

Kesän erityistapaus oli rantametsikön hullu käki. Se lauloi hieman yksitoikkoiselta kuulostavaa veisuaan lähes lakkaamatta koko alkukesän. Oli Längelmäveden rannoillakin käkiä, mutta ei tämmöisiä.

Helteisenä juhannusyönä se äityi vallan hurjaksi. Kahdensadan säkeen jälkeen pieni tauko ja sitten sama alusta uudestaan. Mieleen nousi kotimaisen kirjallisuuden legendaarisin käki, Arvo "Stadin Arska" Turtiaisen runossa, josta siteeraan sen kohdan tähän kaikkien slangitaitoisten iloksi.

 

- -  Ja sitte oli skutsissa joku fogeli

se sano kukkuu kukkuu koko yön

se kukku niin pirusti ett ne luuli et silta repee reva

ne luuli et kun menee sen puun alle missä se kukkuu

niin elää vaikka sata vuotta tai saa uuden sussun

tai pääsee goisaan sen kundin kanssa kun tahtoo

eiks ne ollut dorkia häh? Sit ne meni souteleen järvelle ajattele

kun niillei ollut peräprutkuja eikä muita härveleitä

niiden piti soutaa, mälvää

mut laulaa ne orkkas aina vaan,

ne laulo et "Tuol on mun kultani ain yhä tuolla"

tai "Sorsa se souteli Saimaan aalloilla"

toopeja lauluja ei siihen aikaan nääs mitään Elviksiä ollu

ei ne olis saanu kasaan edes yhtä himobändiä

jos joku olis tahtonu niinku järkätä oikein

hinku juhannushipat

ei voinu förata sutturoita skutsiin tanssilavan taa

kun ei edes ollut tanssilavoja nääs.

Ne vaan poltti kokkoo ja rundas piirissä tasajalkaa

hoilas ja ruddas järvellä - -             

  (Arvo Turtiainen:  Arska stadista / Minä paljasjalkainen 1962)           

Meillä ei juhannusyönä ollut näistä Arskan perinne-elementeistä muuta kuin käki. Ei ollut kokkoa, ei piiritanssia, ei peräprutkuja. Pienimuotoiset hipat ulkona puutarkassa oli, mutta ei sieltä taidettu förata sutturoita skutsiin. Mutta se käki oli, ja se varasti kyllä koko show´n. Repesikö siltä reva? Tuskinpa. Ainakin kukkuminen jatkui vielä heinäkuun puolelle asti.

Kesän mittaan oli tavoitteena tunnistamisen lisäksi myös valokuvata lintuja, mutta se ei mainittavasti edennyt. Ei niitä puun latvasta tai lennosta kännykkäkameralla tavoita. Tässä onnistunein näyte. Siihen tarvittiin lähikaupungin kahvilan terassi ja pöydällä olevat leivonnaiset, joista nämä varpusoletetut olivat kovin kiinnostuneita.

 

 

Outoja askareita 1

Syksyn edetessä olen pikkuhiljaa pätkittäin palannut entiseen olotilaani. Kesä menikin aika oudossa formaatissa. Yllättävän helposti paluu on sujunut. Johtuu varmaankin kovasta rutiinista.

Tarkoitan lukemista. Kesällä en juurikaan lukenut. Nyt taas luen.

Lukemisen selibaatillani tarkoitan, että pidättäydyin fiktiosta, kaunokirjallisuudesta. Tietokirjallisuutta kyllä luin, mutta sellaisilta aloilta, jotka olivat entuudestaan aika koskemattomia.

Tietokirjat käsittelivät kasveja, lintuja ja ötököitä. Olin hyvissä ajoin viime talvena asennoitunut niin, että nyt jos koskaan uuden kesäkodin premiäärissä minun on syytä perehtyä paikan luontoon. Asennetta edisti kerrottu tieto, että edelliset omistajat olivat innokkaita puutarhaihmisiä, joiden jäljiltä piha-alueella kasvaa jos vaikka mitä kukkaa ja pensasta. Kukaan ei vaan ollut tarkemmin selvillä asiasta, eivätkä edelliset omistajat olleet enää keskuudessamme tietoja antamassa.

Oli siis jännittävää keväästä alkaen seurata, mitä maasta alkaa kasvaa esiin. Olin paksujen kasvi- ja puutarhakirjojen kanssa valmiina selvittämään, minkä nimisiä ihanuuksia esiin ilmestyy, jotta tietäisin, miten niitä tulee kohdella. Syötäviä vai ei? Millaista hoitoa kaipaavat?

Tehtävä osoittautui vaikeaksi. Kirjan / netin kuvasta jäi epävarma olo. Tuntomerkkeihin sopivia vaihtoehtoja oli liikaa. Pistin kuvia myös tähän blogiin ja sain ilokseni lukijan kommenteissa asiantuntijan opastusta. Niitä voi katsoa  täältä 1  ja  täältä 2

Paljon jäi epäselväksikin, sillä loppukesällä kukkaan puhjenneita kasveja en saanut lähetetyksi tunnistettavaksi. Ensi kesänä sitten uusi yritys.

Viljelin myös itse muutamia yrttejä ja keittiökasveja hyvällä menestyksellä, sillä käytössä olivat näppärät viljelylaatikot. Salaatistakin tuli yllättävän komea, kuten kuvasta näkyy. Tosin maku ei ollut aivan priimaa, mutta väliäkö sillä. Estetiikka ennen kaikkea! Sitä edustaa viimeisen kuvan malva.