Eivät sammaloidu

Katselin One World - Together at Home -virtuaalikonserttia, jonka suuri määrä maailmantähtiä Lady Gagan johdolla toteutti maailman viruskatastrofin auttamiseksi. Minut veti katsojaksi tieto, että esiintyjien joukossa on muutama vanha mestari, mm. Paul McCartney ja Rolling Stones.

Näiden rokkivaarien esiintymisistä on tullut tavaksi käyttää kulunutta fraasia, että vielä jaksavat sedät heilua. Mutta nyt eivät paljon heiluneet.  Rollareista Mick sentään vähän heilui, mutta Keith istui. Charlie rummutti tyhjää ilmaa. Eivät olleet edes samassa tilassa vaan kukin ties missä oman kameransa edessä. Mutta esitys oli hyvä, tuttu kappale You can´t always get what you want.

Viime kesänä Rollarit ja heidän ensimmäinen Suomessa käyntinsä tuli puheeksi erään mökkivieraan kanssa. Tällä vasta eläköityneellä arvovaltaisella naishenkilöllä Rolling Stonesiin liittyi nuoruusvuosien katkerin pettymys, sellainen joka jäytää sielua läpi vuosikymmenten.

Näin se meni. Rolling Stones oli uransa huikeassa nousukiidossa 1965, ja he olivat tulossa Suomeen, Yyteriin, juhannusaattona. Sinne piti päästä!

Mutta pääsemättä jäi. Nuori jyväskyläläisneiti oli suunnitellut liftaavansa Poriin. Mutta idea tyssäsi vanhempien vastustukseen. Mikään ei auttanut. Riita ja tappelu siitä tuli. Vanhemmat eivät päästäneet, vaikka nuorella neidillä oli ikää jo 15 vuotta.

Sen sijaan ajettiin mökille koko perhe juhannusta viettämään. Käristettiin makkaraa, poltettiin rannassa kokko. Arvatkaa miltä tuntui istua nuotiolla Leppälahdessa, kun tiesi, että samaan aikaan Yyterissä esiintyy ihana Mick.

Eivätkä riidat siihen loppuneet. Kohta alkoivat uudet tuulet puhaltaa pukeutumismuodissa. Nuori neiti hommasi minihameen.

Mutta ei kelvannut sekään kalkkiksille. Hieno hame sai jyrkän tuomion. Sellaisia eivät käytä muut kuin Herransa hyljänneet naiset. Meidän tytär ei käytä. - Asia oli kerralla loppuun käsitelty.

Minäkin muistan tuon juhannuksen, mutta en ollut lähdössä Yyteriin. Minä olin enemmän Beatles-miehiä. Mutta kyllä Stonesitkin iso juttu olivat. Katsokaa vaikka Suosikki-lehden myyntitilastoa juuri tuolta juhannuskuukaudelta. Siellä se on kolmantena. Ja katsokaa saman lehden lakanan kokoista julistetta samoilta ajoilta. Minulla on näitä 60-luvun Suosikkeja lakanoineen tallella kesäasunnon aitanvintillä iso pino. Valokuvasin julisteet talteen, jos vaikka sattuisi hiiri ne siellä rikki nakertamaan.

Ajatella, että siitä juhannuksesta tulee 55 vuotta. Aika paljon, täytyy myöntää. Mutta yhä Mickillä & kumppaneilla svengaa. Kyllä tämä porukka vielä maailmankiertueelle lähtee, näin uskon ja toivon. Helsingissäkin uusittu Olympiastadion taas täyteen!

Pääsin minäkin sitten muutama vuosi myöhemmin Stonesien konserttiin Råsundan jalkapallostadionilla Tukholmassa. Siellä minihameiset tytöt kirkuivat niin ettei soittoa juuri kuullut.

Uhkarohkeaa

Kuten hyvin tiedetään, kaikki helpot ongelmat on jo ratkaistu.

Minulla oli jäljellä kaksi henkilökohtaisesti vaikeaa. Toisen niistä ratkaisin jo uhkarohkeutta osoittavalla tavalla. Toisen ratkaisee hallitus huomenna - ennakkotietojen mukaan myös uhkarohkeutta osoittavalla tavalla.

Minulle tuli asiaa markettiin, sellaista asiaa, jolle en voi lähettää junioriasianaisiani. Asian teki hankalaksi pelkuriluonteeni, joka ei tunne vaaran viehätystä. Uskallanko nousta bussiin ja ajaa Kannelmäen isoon markettiin?

Niinpä seisoin Ununu-talon viereisellä bussipysäkillä ja olin syvästi kahden vaiheilla. Päätin ratkaista asian sillä perusteella, kuinka paljon bussissa 41 on matkustajia. Jos vähän, nousen kyytiin, jos paljon, en nouse.

  

Parikymmentä oli. Pääsin penkille, jonka ympärillä oli tyhjää. Pidin toppatakin hupun päällä ja naaman silmiä myöten kauluksen alla.

                                                 (Kuva: Herbert Badham 1933)

Busseissa perinteisesti käytössä ollut vaitiolovelvollisuus on viime vuosina löystynyt, kun maahanmuuttajakuskien määrä on lisääntynyt. Nytkin Ruskeasuon varikon pysäkillä kuski vaihtui. Sisään astunut tumma nuori mies huikkasi iloisen tervehdyksen, ja me matkustajat ihan oikeasti vastasimme siihen.

Ilmiö on ollut jo pidempään havaittavissa. Voi sanoa, että menossa on tieteenfilosofiasta tuttu paradigman muutos siirrettynä suomalaiseen arkikäyttäytymiseen. Muutoksen vaikutuksesta monet kantasuomalaiset kuskitkin ovat ruvenneet rennoiksi ja nyökkäilevät ja sanovat -tos. Jopa minä huppuni suojassa havaitsin ynähtäväni. - Vieraiden kulttuureiden salakavalaa ujuttautumista, sanoisivat ne poliittiset tahot, jotka joutuvat kohtaamaan pelkonsa kaikkea vierasta kohtaan.

Matka sujui rattoisasti ja kohta oltiin Kannelmäessä. Ensin poikkesin Alkossa ostamassa olkalaukkuun kaksi pulloa Championia. Kassa ei kysynyt henkkaria, Olisi pitänyt kysyä, ei kai hän mitenkään voinut tunnistaa, olenko keskenkasvuinen teinipoika, sillä edelleen oli huppu päässä ja kaulukset pystyssä.

Sitten hoidin varsinaisen asiani kodinkoneosastolla. Paketti oli niin suuri, ettei sen kanssa voinut bussiin mennä, piti ottaa pihasta pirssi. Taas oli tummaihoinen kuski. Puhelias, suorastaan lörpöttelevä, ja erittäin auttavainen. Kantoi perillä pakettini sisälle aulaan hissin ovelle asti.

Nyt sitten jännitän kaksi viikkoa, tarttuiko virus. En usko, kukaan ei tullut lähelle, kukaan ei aivastanut, mihinkään en koskenut paljain käsin. Menin kokovartalosuihkuun heti kun kotiin pääsin.

Entä se toinen uhkarohkea päätös, se hallituksen?

Avaavatko he uhkarohkeasti Uudenmaan piiritystilan? Jos avaavat, pääsen ajamaan uuteen kesäkotiini, joka sijaitsee juuri ja juuri Uudenmaan rajan väärällä puolella, Kymenlaakson puolella. Jos eivät avaa, täällä istun ja mietin mielessäni Uuno Kailaan runoa "Raja railona aukeaa".

Aina samat jutut

Sen tiesi jo etukäteen. Samat tarinat kerrottaisiin taas.

Niin käy aina kun käyn tapaamassa iäkkäitä serkkujani. Siellä on seinällä muotokuva vuosia sitten pois nukkuneesta Vaasan-mummosta. Sen muotokuvan alla aina ruvetaan muistelemaan hassuja tapauksia, joita mummolle sattui.

Ja sattuihan mummolle. Hän oli Pohjanmaan ruotsinkielisiä ja siksi hänellä oli hieman hoono soomi, mutta kovasti hän yritti suomea puhua. Aina eivät sanat kuitenkaan osuneet aivan kohdalleen.

Mummo oli ruokakaupassa kysynyt sellaisia luumuja, joissa ei ole kiveksiä. Apteekista hän oli mennyt ostamaan pimppikiveä (ruots. pimpsten, suom. hohkakivi). Jossakin hän oli valitellut vuotavaa nenäänsä, kun ilmassa on niin paljon siitinpölyä.

Hyväntahtoisesti me päätä pudistellen nauroimme mummon kömmähdyksille. Voi sitä mummoa. Että pitikin sattua aina tällaisia noloja.

Ei siinä mitään, hauskoja tapauksiahan nämä. Ainoa vika niissä on, että samat jutut kerrotaan aina kun siellä käyn. Usein en ole käynyt, välissä on ollut vuosienkin taukoja. Viimeksi viime kesänä. Ensimmäisen kerran varmaan jo lapsena 1960-luvulla. Silloin mummo oli itse paikalla niitä sattumuksiaan kertomassa.

Kuvassa lisää kielellisiä epätarkkuuksia. Toistoa tämäkin, ei kuitenkaan mummoon liittyvää.

Kai me kaikki toistelemme samoja tarinoita. Naapurissani asuva vanharouva alkaa aina kahvikupin ääressä valokuva-albumien kera kertoa tarinoita lapsuutensa Terijoelta. Ex-sihteerini neiti B. kertoo hurjimmat moottoripyöräseikkailunsa pitkin Eurooppaa.

Minä ja lukiokaverini P. olemme tässä oikein hyviä myös. Kerran kesässä tavatessamme me kesäyön hämärässä saunan jälkeen virvokkeiden kera avaamme tietokoneelta vanhat kouluaikaiset valokuvamme ja muistelemme menneitä. Vanhat opettajamme, luokkakaverimme, parhaat kolttosemme, tyttöseikkailumme, kaikki ne samat aina, yhtäkään unohtamatta. Aina välillä jonkun uuden vanhan tapauksenkin muistaen, sillä kaikenlaista tapauksia niihin vuosiin mahtui paljon.

Toistoa, toistoa. Tässä blogissakin olen huomannut monta toistoa, kun olen talven mittaan omia vanhoja kirjoituksiani lukenut. Tähän on antanut aiheen se, että olen lukijatilastoista huomannut muutamankin lukijan käyvän läpi systemaattisesti vanhoja kirjoituksiani. Aina kun joku on avannut luettavakseen vanhan kirjoituksen, näen listasta sen otsikon. Jos jään ihmettelemään, että mitähän minä tuon nimisessä jutussa olen kirjoittanut, avaan sen ja katson. Kaikenlaista yllättävääkin on löytynyt, myös toistoa.

Onkohan se niin, että elämässä sattuu kaiken kaikkiaan niin vähän muistelemisen arvoisia tapauksia, ettei niistä riitä uutta muisteltavaa pitkäksi aikaa? Vai onko muisti niin armelias, että se jättää suurimman osan unohduksiin?