Karanteeni

Päivän iso uutinen on koronaviruksen leviäminen. Koko päivän kestänyt uutisseuranta vie ajatukset, että tuolta taitaa olla vaikea välttyä. Käyköhän niin, että tässä vielä joutuu karanteeniin. Olisiko viisasta asettaa itsensä vapaaehtoiseen karanteeniin?

Kirjallisuuden ensimmäinen tiedossani oleva karanteeni oli aika hilpeää menoa. Giovanni Boccaccio siitä kirjoitti 1300-luvun puolivälissä. Teoksen nimi on Decamerone.

Hyllyssäni oleva ränsistynyt painos on vuodelta 1909. Suomentajaa ei mainita, mutta hakuteoksesta voisi päätellä, että tekijät ovat Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen, mutta ilmeisesti myös Joel Lehtonen puuhasteli samassa asiassa.

Onnistuisikohan karanteeni vielä Decameronen malliin? Siinä kolme nuorta miestä ja seitsemän neitoa pakenevat Firenzestä maustaa surmaa ja asettavat itsensä kymmenen päivän karanteeniin. Ajankulukseen he alkavat kertoa toisilleen lystillisiä tarinoita. Kymmenen kertojaa, kymmenen päivää, siitä kertyy sata tarinaa. Novelleiksikin näitä voi kutsua.

Tarinat ovat pääosin aika uskaliaita - aikakauden ilmapiiri huomioon ottaen. Aiheena ovat usein katoliset hurskaat papit, munkit ja nunnat. Hämärän hetkinä nämä kuitenkin jättävät muutamaksi tunniksi hurskaat ajatukset vähemmälle huomiolle ja alkavat temmeltää ihan maallisin miettein.

Minun ei pitäisi ollenkaan lukea tai kuunnella taudin oireiden kuvauksia. Heti alkaa tuntua säikähdyttäviä tuntemuksia kurkussa tai keuhkossa ja kohta joka paikassa. Seuraavaksi mietteet vievät karanteeniin. Kuinka siinä kävisi? Pitäisikö hamstrata, mikä loppuisi. Riittävätkö puurohiutaleet? Näkkileipä? Kahvi? Onko säilyke- ja pakasteruokia?

Tarkistan, kaikkea on. Kellarissa katson, että kokonainen vessapaperisäkki on jäljellä viime kesänä Serlachiuksen henkilökuntakaupasta ostetusta lastista. Samoin talouspaperia. Viisi pakkaa paperinenäliinoja. Alkossa pitäisi ehkä käydä.

Loppukeväälle on muutamia pääsylippuja teatteriin ja konsertteihin. Ne ehkä peruutetaan - ei hirveästi haittaa. Suurempi häiriö olisi, jos vuoden kiertokulkuun kuuluva perinnejuhla eli pikkuvappu jäisi pois. Ex-sihteeri neiti B järjestää sen, mutta voiko käydä niin onnettomasti, että karanteeni osuu juuri sille kohdalle? Siihen ei ole kuin kolme viikkoa.

Mitä sanoisivat terveysviranomaiset, jos keräisimme sopivan porukan karanteeniin Decameronen tyyliin? Vaikkapa uuteen kesäkotiini Stortryglanin suunnalla.

                                              (Waterhouse:  Decameron)

Impulsiivista toimintaa

Vanhoja lehtiä kannattaa lukea. Niistä saa impulsseja.

Vanha professori Rafael Koskimies kehui erästä kirjaa Uudessa Suomessa keväällä 1961: "Korkea-asteinen naisen sielunkuvaus, joka merkitsee kaivattua askelta suomalaisen nykyaikaiskirjallisuuden kehitystiellä." 

Modernistien koulukuntaa edustanut kulttuuritoimittaja Eino S. Repo kehui samaa kirjaa Parnassossa 2 / 1961: "Nähdäkseni tällä teoksella on kaikki edellytykset tulla luetuksi vielä silloinkin, kun enimpiä viime aikojen kirjoja on kauan sitten lakattu lukemasta."

Olin luullut, että nämä kaksi eriseuraista kirjallisuusmiestä eivät voineet olla yksimielisiä mistään asiasta. Erehdyin.

Mikä siis on tämä omituinen kirja?  Vastaus:  Marja-Liisa Vartion Kaikki naiset näkevät unia (1960).

Siitäpä tuli se impulssi. Kirja esiin hyllystä ja lukemaan, vaikka ihan muuta olin suunnitellut. Ja saman tien kaikki muutkin hyllystä löytyvät Vartiot. Sopii hyvin tukemaan Yle-Teeman naisohjaajien maaliskuun kokonaisuutta.

Ja vielä teokseen liittyvä väitöskirja ("Helena Ruuska: Arkeen pudonnut sibylla : Modernin naisen identiteetin rakentuminen Marja-Liisa Vartion romaanissa Kaikki naiset näkevät unia".  - löytyy netistä). Ja vielä Paavo Haavikon vaimonsa varhaiseen kuolemaan liittyviä runoja.  Käyköhän vielä joskus niin, että Paavo Haavikko muistetaan Marja-Liisa Vartion aviomiehenä?

Voisi kokeilla

Tuliaisiksi ostettiin jaloja juomia mutta ei muuta epäterveellistä, sillä Mäkelä on nykyisin tarkka sellaisista. Hän ei syö ollenkaan punaista lihaa eikä varsinkaan makkaraa. Oli siis sovittu, että Mäkelä itse hoitaa ruokatarjoilut terveellisen kaavan mukaan.

Kreikkalainen ajoi ja minä pelkäsin pelkääjän paikalla. Ei se mitään hurjaa menoa ollut, minä vaan pelkään kaikkien kyydissä paitsi omassani. Pikkuisen omassanikin. Matka vei moottoritietä Lahteen ja ohikin Mäkelän mökille Vesijärven rannalla.

Saunottiin, nautittiin virvokkeita, uitiin. Tarkkaan ilmaisten kreikkalainen ui, Mäkelä ja minä virutettiin varpaita. Hulluja ne kreikkalaiset. Muurikkapannulla käristettiin broilerinakkeja, sipulia, paprikaa, tomaatteja ja muuta. Oikein hyvää, oikein terveellistä. Kreikkalainen kehui, että tarjoilu oli melkein välimerellisen dieetin mukaista, vain ne nakit olivat vieraita. Hän luetteli pitkän listan muita aineksia, joita kreikkalaiselle muurikkapannulle lisäksi laitettaisiin.

Mäkelä joi olutta, minä siideriä ja kreikkalainen omaa viiniään, pihkalla maustettua. Aivan erityisen terveellistä, niin hän väitti. Kohteliaasti mekin maistoimme, mutta ei sellaiseen suomalainen suu ole sopeutunut. Aika miedot juomat kaikilla, Mäkeläkin on luopunut väkevistä. Terveellisyysajattelu ulottuu hänelläkin juomiin: oluessa on B-vitamiinia.

Aika ränsistyneen näköisiksi me huomasimme muuttuneemme. Sen kertoi saunakamarin seinän iso peili. Ennen emme olleet. Minun mielestäni kreikkalainen ei ole ränsistynyt. Mutta sitä en tietenkään sanonut ääneen.

Mäkelä on kyllä ränsistynyt. Hänellä ei ole enää tukkaa. Lukioikäisenä oli pitkä. Viikset ovat pysyneet tuuheina. Mäkelä on muka tyytyväinen nykytilanteeseen. Käy halvaksi, kun sampoota säästyy eikä kampa kulu. Minulla on päinvastoin. Tukka on tallella ja pysynyt alkuperäisen vaaleana, aika pitkä ja helposti takkuuntuva. Sampoon lisäksi hoitoainetta kuluu solmujen selvittämiseen. Mutta parta on harmaa.

Kreikkalainenkin on omasta mielestään ränsistyneen näköinen, sillä musta kihara tukka on harmaantunut. Minun mielestäni se vaan komistaa häntä, mutta sitäkään  en sanonut ääneen. Hänelle ei ole edes vatsaa kasvanut, niin kuin Mäkelälle ja minulle.

Pahinta on nenä. Kreikkalaisella on oikea yläluokkaisen aatelinen kyömy nenä, täydellisen välimerellinen konkkonokka. Minun mielestäni kadehdittavan komea ja ylväs. Mäkelällä on aito suomalainen perunanenä, mallia puikula. Minulla on junttisuomalainen perunanenä, pieni mutta röpelöinen mallia Bintje.

Niillä nenillä sitä kuitenkin on pärjättävä. Vatsan litteyttämiseen sen sijaan voisi kokeilla sitä kreikkalaisten terveellistä pihkaviiniä. Ehkä siihen tottuisi.

(Kuvassa ylärivissä keskellä Bintje, alarivissä oikealla Puikula // Loukie Werle - Jill Cox:  Ruoka-aineet - suuri kuvitettu elintarvikekirja / Ingredients / 2000)