tiistai 10. syyskuuta 2019

Rähmäkäpälä


Huolestuneilta kansalaisilta on jo kuulunut hätistelyä, että Dessun olisi jo korkea aika herätä kesäuniltaan. Vai onko käynyt niin, että Dessulta on jäänyt hajamieliseen tapaansa huomaamatta, että syksy on saapunut ja on sen myötä taas aika lopettaa öiset kelluntasessiot Längelmäveden armailla aalloilla.

Tarkkaan ottaen se on kyllä Roine, jossa on "armaiset aallot". Längelmävesi sen sijaan "vöin hopeisin ho-oh-telee", jos runoilija Topeliusta uskomme. Mutta virhe on vähäinen, järvet ovat lähekkäin ja ne näkee samalta "oksalta ylimmältä".

Tosiasiassa Dessu kyllä huomasi vuodenajan kierron ja saapui Töölöntorille jo muutama viikko sitten. Mutta sitten helteet palasivat ja Dessu kuuli kutsun palata helteenviettoon sinne kauas Hämeen perukoille. Ja taas kelluttiin keskellä järveä yön pimeydessä. On siellä Hämeessä niin ihanaa!

( Valentin Vaala: Niskavuoren naiset 1958 / Teija Sopanen, Erkki Viljos)


Kyllä Dessu jätti merkkejäkin käynnistään Helsingissä. Tosin tämä Töölöntorin blogi ei päivittynyt, sillä perinteinen tyhjän sivun ahdistus iski voimakkaana. Niin käy aina, kun kirjoittamiseen tulee tauko. Nyt tauko kesti kolmisen kuukautta. En kirjoittanut mitään, en kerrassaan mitään koko kesänä. Semmoisen jälkeen on paha päästä uuteen alkuun.

Kakkosblogiani, sitä jossa heittelen lukijoita kengällä,  sen sijaan onnistuin jatkamaan muutamalla uudella tekstillä. Ne ovat pienimuotoisia, joten sellainen onnistuu helpommin tauon jälkeenkin. Lukijatilastoista saa käsityksen, että Töölöntoria lukevat yhdet, Kengänheittelyjäni pääosin aivan toiset lukijat. Vain vähän näyttää olevan yhteisiä. Tämä on sen osoite, jos joku ei ole huomannut Kenkä väärässä jalassa -blogin olemassaoloa:   https://vaarajalka.blogspot.com/ 

Mutta on tämä kirjoittaminen todellakin käynyt kankeaksi. Näillä rähmäkäpälillä ei synny sellaista liukasta liturgiaa kuin tavallisesti, en varmaankaan onnistu edes villitsemään ihmisiä. Epätoivoon olen jo vaipumassa. Jos eivät sormet ja ajatukset tästä ala notkistua, harkitsen vakavasti muuta puuhaa iltojeni viihdytykseksi. Kuten vaikkapa ikkunasta ulos katselua.

maanantai 20. toukokuuta 2019

Viime tingassa


Eläkeläinen ei tietenkään tarvitse kelloa. Eikä kalenteria. Mitä sellaisilla tekisi, kun ei ole aikatauluja eikä kiire minnekään?

Valitettavasti minun on kuitenkin tunnustettava, että tässä asiassa en ole vieläkään oppinut elämään niin kuin huolettoman eläkeläisen kuuluisi. Minulla on kello puhelimessa ja toinen keittiön seinällä ja kolmas tietokoneen alapalkissa. Minulla on kalenteri työhuoneen kirjoituspöydällä, tässä tietokoneen vieressä. Minkäpä sille voin, että Akava lähettää minulle aina vaan joka vuosi uuden kalenterin, sillä kuulun seniorijärjestöön. Jäsenet saavat vakuutusmaksuista alennuksen, siinä ainoa syy jäsenyydelle.

Kelloa en juurikaan tarvitse, sillä menen ja tulen, nukun ja herään niin kuin hyvältä tuntuu, en aikataulun mukaan. Kalenteriin merkitsen enemmänkin menneet kuin tulevat asiat. Kirjoitan muistiin luetut kirjat, nähdyt elokuvat, katsotut näyttelyt ja muut merkittävät tapaukset.

Mutta on siellä jotain merkintöjä tulevistakin tapahtumista. On teattereihin ja konsertteihin tehdyt lippuostokset, on hammaslääkäriajat, on kavereiden merkkipäivät.

Jotkut tärkeätkin jutut jäävät aina viime tinkaan. Sellaisissa kalenteri on hyödyllinen, ettei juttu pääse menemään kokonaan ohi.

Sellainen oli eilen. Kalenterissa oli punakynällä kirjoitettu hälytys, että Ateneumin František Kupka -näyttely on loppumassa. Sinne piti siis suunnistaa ja lykätä myöhemmäksi muutama muu vähemmän kiireellinen puuha.

Toinen punakynähälytys on vielä toteuttamatta. Se on jäähyväiskäynti Corona-baarissa. Tämä Kaurismäen ja kumppaneiden kulttuurilaitos Eerikinkadulla suljetaan lopullisesti. Uutta tilaa kyllä etsitään, mutta se ei ole sama asia.

Ken on kerran tullut tuntemaan Corona-baarin, Kino Andorran, Dubrovnik lounge & lobbyn ja Cafe Mockban muodostaman "pysähtyneisyyden ajan viimeisen valuuttabaarin" tarkoituksellisen töykeän palvelun, ei konsaan sitä unhoittaa voi. Siellä on käytävä heittämässä haikeat jäähyväiset Matti Pellonpään muotokuvan alla jukeboxin soidessa Georg Otsia, vielä viimeisen kerran.

Kalenterissa on myös kolmas lähestyvä hälytys. Alkavalle viikolle on kalenteriin merkitty tiukka komento:

Muista muuttaa Längelmävedelle!

Rohkenen arvella, että kyllä minä tämän vuosikymmeniä jatkuneen toimenpiteen olisin muistanut, vaikka sitä ei kalenterissa olisi lukenut. Mutta parempi tietysti varmistaa asia tälläkin tavalla. Viime tinka tässäkin, sillä kohta kesä on ohi.

Talvisäilössä ollut auto on jo toimitettu huollettuna pihaan, se sama Yaris edelleen, joka on palvellut jo 15 vuotta. Aina vähän jännittää, osaanko enää ajaa autoa, sillä edellisestä kerrasta on 8 kuukautta.

Blogin pito on kuluneen talven aikana jäänyt entistäkin vähemmälle. Lukijamääriin se ei yllättäen ole vaikuttanut mitenkään, pikemminkin lisäävästi kuin vähentävästi. Se johtaa miettimään, että kasvaisivatkohan lukijamäärät suorastaan valtaviin mittoihin, jos lopettaisin kirjoittamisen kokonaan.

Kirjoitusteni määrä ylitti äskettäin maagisen luvun 1000. En huomannut juhlia saavutusta ollenkaan. Yllättävän paljon se on, en olisi aloittaessani uskonut, että tällaisiin määriin yllän. Toinen, suppeiden kirjoitusten blogini "Kenkä väärässä jalassa" on sekin saavuttanut lukijoita, vaikka se on kevään kuluessa jäänyt lähes kokonaan hoitamatta.

En usko, että blogin pito kokonaan loppuu kesälläkään, harvenee toki. Toivotan silti tässä ja nyt lukijoille hyvää kesää. Uskon, että vielä palaan tähän Töölöntorin kirjoituspöytäni ääreen näihin samoihin puuhiin.

Kuva on Ingmar Bergmanin elokuvasta Kesäyön hymyilyä. Tuollaista kun kesä maalla olisi, haaveilla sopii. Mutta voi olla niinkin, että kohta on hiki ja hyttyset.



maanantai 13. toukokuuta 2019

Tiedot ajan tasalla?


Tuttava ei uskonut minua. Väitti että puhun taas pötyä - niin kuin yleensäkin.

Epäluulo kohdistui väitteeseeni, että nykyisin kirjakielessä sopii käyttää alkaa-verbin kanssa III infinitiiviä, toisin kuin ennen. Siis ei tarvitse välttämättä sanoa alkaa tehdä, vaan yhtä hyvin kelpaa sanoa alkaa tekemään.

Todistin väitteeni netistä löytyvän Kielitoimiston ohjepankin avulla. Tuttavani piti uudistusta pöyristyttävänä. Hän kertoi aina olleensa tarkka huolitellusta kielenkäytöstä ja oppineensa säännöt tarkasti jo 70-luvulla lukiossa. Kympin tyttö - sitä hän tarkoitti vaikka ei ääneen sanonutkaan.

Ketkä tällaisia päätöksiä tekevät ja millä oikeudella? hän ihmetteli. Ovatko poliitikot tästäkin vastuussa, niin kuin taksiuudistuksesta?

Kerrankin jouduin hälventämään poliitikkoihin kohdistuvia tihutyöepäilyjä ja kerroin, että päätökset tekee Kotimaisten kielten keskus ja siellä Suomen kielen lautakunta. Pätevää ja osaavaa väkeä, yksi suorastaan fb-kaverini, vakuutin epäilijälle, mutta se tieto taisi vain lisätä epäluuloisuutta.

Suosittelin hänelle Kielikello-lehden tilaamista, jotta pysyisi uudistuksissa ajan tasalla tästä eteenpäinkin. Vasta jälkeenpäin tajusin, että tässä kohdassa en itse antanut ajantasaista tietoa. Kielikello ei nimittäin enää ilmesty  paperilehtenä. Se on olemassa vain nettiversiona. Eikä tarvitse tilata, sillä se ei maksa mitään.

Eikä se ollut ainoa ajantasaistiedoistani paljastunut puute. Jouduin nolosti myöntämään, etten osaa Helsingin uudistuneita raitiotielinjoja. Erotessamme Kiasman ravintolassa tuttavani kysyi, millä raitiovaunulla pääsee Sepänpuiston lähelle, Eiran ja Punavuoren välissä.

Ennen uudistuksia tämä ei olisi ollut mikään ongelma. Linjat 3B ja 3T kulkivat sinne, toinen Tehtaankadun, toinen Fredan suunnalta. Mutta kolmosen linjoja ei ole enää, ei ole niitä kahdeksikon muotoisia reittejä, joilla pääsi mihin vaan, Eiraan ja Punavuoreenkin.

Uudistetut linjat ovat jotenkin kummallisia. En ole oppinut niitä. En enää tiedä, mihin veisin Helsinkiä huonosti tuntevat ystäväni kulttuurikiertoajelulle. En osannut neuvoa. Piti kävellä pysäkille tiirailemaan reittien numerokylttejä.

Tuli siinä kyllä mieleen, että pahoja ajantasaistietojen puutteita saattaisi paljastua lisää itse kultakin, jos tarkkaan syyniin joutuisi. Tiedoilla ja totuuksilla kun on harmillinen taipumus vanhentua.