Ärtyneitä ajatuksia

Minulla on tunnetusti huono sietokyky. Kaikenlaisesta jaksan ärsyyntyä. Valitan ja natkutan milloin mistäkin. Se kuuleman mukaan ärsyttää monia tuttavia. Samoin joitakin blogin lukijoita, jotka toivoisivat saavansa lukea blogeista mielen ylennystä ja piristystä.

Olen talven mittaan sattuneesta syystä tullut katsoneeksi poikkeuksellisen paljon televisiota (ja näkemästäni muistiinpanoja kirjoittaen). Siis sellaisiakin ohjelmia, joita en ole ennen katsonut, kuten viihdettä, realitysarjoja ja urheilua. On se kummaa touhua.

Kyllä on maailma muuttunut. Menneinä vuosikymmeninä urheilu-uutisissa kerrottiin menestyksistä ja voitoista. Nyt uutiskynnyksen ylittävät voittojen ja menestysten puuttumiset. Joka jumalan ilta olen saanut  pääuutislähetyksen urheiluosuudessa kuulla haastateltavan hiihtäjää joka oli hidas, hyppyrimäkimiestä jonka hyppy jäi lyhyeksi, jääkiekkoilijaa joka ei osunut maaliin, pallonheittäjää joka ei osunut koriin ja varsinkin ampumahiihtäjää joka ampui ohi. Olin luullut, että tällaiset surulliset tapaukset jätetään vaille valtakunnallista uutishuomiota, mutta nyt ne olivatkin pääuutisia. Ja joka kuvassa sukset ja muut mainokset on tarkasti käännetty kameraa kohti. Kummallista.

Mainoksille olen tullut entistäkin allergisemmaksi. Jos ohjelma katkeaa 10 minuutin välein mainostauolle, se ylittää sietokyvyn. Viimeksi näin kävi Syke-nimiselle sarjalle. Ylen tekemänä se oli kelvollista draamaa, mutta nyt mainoskanavalla puolen tunnin pätkä katkaistiin kahdesti. Kuka sellaista sietää?

Tulee kummallisia ohjelmia. Huutokaupassa vängätään päivittäin nojatuolien tms. hinnasta. Tuurin kyläkauppias järjestää naiselleen syntymäpäiväyllätystä. Paritusohjelmassa ryypätään viinaa ja riisutaan vaatteet. Toisessa paritusohjelmassa luvataan "siskolle säpinää". Kolmannessa paritusohjelmassa käydään vieraissa ja "Tiinalla ja Henkalla on synkannut ensihetkestä lähtien". Katsookohan tällaista kukan muu kuin minä? Ja minäkään en katso katkolla tulevia mainoksia.

Onneksi on Yle, vaikka kyllä sekin kummallisia ohjelmia välillä tuottaa. Mutta myös ansiokkaita, varsinkin dokumentteja. Laatuelokuvia ei enää muualta tule.

Takavuosina jopa mainoskanavilta tuli joskus harvoin jostain kummallisesta syystä laatuelokuva, jopa sellaisia kuin Hitchcock, Fellini, Taviani tai Bunuel. Mutta oli aivan sietämätöntä, että sellainen taideteos katkaistiin vähän väliä mainoksilla. Miten sellainen barbaariteko sallittiin laatuelokuvalle? Sallisitteko samanlaisen kohtelun myös muille taideteoksille? Kyllä markkinamiehet siihenkin tietysti valmiina olisivat.

Ulkonäköpaineita

Saunan jäähdyttelytauolla kaveri hieman vihjaili. Katsoi minua sillä silmällä ja antoi ymmärtää. En välittänyt. Taisi olla vain kateellinen.

Sunnuntaiaamuna kotona partaa trimmatessa yritin katsoa itseäni kylpyhuoneen peilistä vähän tavallista tarkemmin. Mielessä kaikuivat ne saunatauolla sanotut kriittiset sanat. Onko tukka todellakin liian pitkä? Näytänkö todellakin myöhempien aikojen hippivaarilta? Onko perusteita kaverin käyttämälle nimitykselle "kaikenkarvaiset ystäväni"?

Mielestäni ei. Tukka ei ole mahdottoman pitkä mutta ei ihan lyhytkään. Sellainen kuin Beatles-aikakaudella tavaksi tuli. Epämuodikas kyllä, sen uskon. Nykynuorilla ei sellaista näy. Mutta hitotko minä muodista.

Päädyin siihen, että kaveri on vain kateellinen, kun minulla on tukka pysynyt tuuheana. Hän itse on kalju. Viikset hänellä kyllä on ja alahuuliparta, mallina muinainen Frank Zappa . Aika outo mutta kieltämättä vaikuttavan näköinen. Muodikas? En osaa sanoa.

Lapsena - murrosikään saakka - jouduimme molemmat sopeutumaan aivan toisenlaiseen hiuskomentoon. Sen sanelivat sotasukupolven isät. Hiukset nirhattiin kotona käsikäyttöisellä "lipperillä" takaa ja sivulta paljaiksi. Päälaelle sai jäädä sen verran, että sai kammatuksi jakauksen.

(Kuva: Vida Gabor)

13-vuotiaana tuli mullistus. Sen nimi oli Beatles ja sen ydin oli musiikin lisäksi tukan pituus. Se oli vahva sukupolvikapina. Sen on täytynyt tuntua isien maailmankatsomuksessa pahalta, ja katastrofi miehisten miesten tyylitajuun jatkui ja paheni, kun heti perään alkoi hippiaika.

No, kylpyhuoneen peilin edessä minä sunnuntaiaamujen tapaan annoin vähän periksi kaverin aiheuttamille ulkonäköpaineille. Parran trimmauksen lisäksi leikkelin sentin verran korvallisilta ja päälaelta. Kyllä tällä taas ensi sunnuntaihin!

Nyt jo kehtaa

Nyt jo kehtaa tunnustaa. Nuorena ei kehdannut, kun piti miehekkäästi pullistella.

Tarkoitan tyttökirjojen lukemista. Ei mitenkään kehdannut poikaporukassa kertoa lukeneensa sellaisiakin. Piti lukea Jerry Cottonia, Carter Brownia ja Korkeajännitystä. Tai Punavyötä, Lipposta & Korkkia. Viisikkokin menetteli, vaikka siinä oli tyttöjä.

Luin minä niitäkin, mutta luin myös tyttökirjoja, pojilta salaa,  Oli se hirmuista aikaa!

En minä niitä tyttökirjoja varmaankaan olisi itse löytänyt, mutta minulla oli kaksi läheistä ystävää, "runotyttöä", jotka veivät minut sinne. Tutuksi tulivat Pollyanna, Pikku naisia, Salainen puutarha ja muutama muu. Ja ennen kaikkea Saima Harmaja.

Saima Harmaja on taas ajankohtainen, pitkästä aikaa. Tämän päivän (su 17.3.2019) HS kirjoitti hänestä pitkän ja monikuvaisen jutun kulttuurisivuillaan. Saimasta on ilmestynyt uusi elämäkerta (Ritva Ylönen: Saima Harmaja - Sydänten runoilija 1913 - 37 / SKS).

Saima määritellään näköjään edelleen tyttöjen ja naisten suosikkirunoilijaksi. En muista koskaan tavanneeni yhtään miestä, jonka kanssa olisi tullut puheeksi Harmajan runous (kirjallisuustieteilijät ja kirjallisuuden ammattilaiset ovat poikkeus - he joutuvat perehtymään jopa sukupuolirajoja ylittäviin teoksiin). Mutta minä olin poikkeus jo kauan ennen kuin minusta tuli alan opiskelija.

Ei ole liioittelua sanoa, että nuo kaksi jyväskyläläistä "runotyttöä" veivät tyttökirjoillaan ja Saima Harmajallaan minut jonkinlaisen lukemisen syvän oivalluksen äärelle, sellaisen oivalluksen, jonka päässä oli opiskeluun johtava innostuminen. Oivalluksen, että kirjassa voi olla muutakin kiehtovaa kuin jännittävä seikkailu.

Minusta Saima on paljon muutakin kuin tyttöjentunteisiin vetoava nuorena kuollut eteerinen runoilija. Kyllä sieltä mieslukijakin saattaa löytää mielentilaansa uudesta näkökulmasta laajentavaa oivallusta. Lukekaapa vaikkapa tämä (vanhoissa kirjoissa oleva hieno tupsupäinen kirjanmerkkinauha on siinä yritetty saada kuvaan mukaan):

Olen ennenkin kirjoittanut Saimasta.  Täältä löytyy kuvia ja teksti, jossa 16-vuotias Saima lähtee luvatta tapaamaan Vuorimiehen puiston toisella laidalla asuvaa nuorta hurjaa miestä, jonka nimi on Mika Waltari.