Jälleennäkemisen toivossa

Nuori naishenkilö astui sisään työhuoneeseeni. Vähän kyllä harmitti, että tulin päästäneeksi hänet sisään. Viisaampi olisi ollut lymytä hiljaa kammiossaan ja pitää ovi takalukossa ja turvaketju kiinni.

No, ei hän kutsumatta tullut, joten itse olin ollut harkitsematon. Paha sitä on perua siinä vaiheessa, kun ovikello soi. Yhteinen tuttava hänelle oli vinkin antanut, että Töölöntorin kulmalle voisi ehkä olla hyödyllistä mennä käymään.

Kyllä neiti riemastuikin, kun tutki kirjahyllyjäni ja sai luvan lainata haluamansa kirjat. Minun hyllystäni hän löysi  vaikka kuinka paljon kirjoja, joita on vaikea saada kirjastoista.

Jatko-opiskelijan alaa on kotimainen kirjallisuus ja kulttuurihistoria. Minulta sitä kyllä löytyy.

Yleisesti tunnettu totuus on, että jos annat kirjan lainaksi, todennäköisyys sen takaisin saamiseksi on vähäinen. Lainaksi annetut kirjat katoavat johonkin omituiseen mustaan aukkoon. Mitä tärkeämpi kirja omistajalleen, sitä varmemmin se katoaa.

Minunkin hyllyistäni puuttuu aika monta lainattua kirjaa. Olen yrittänyt pitää listaa antamistani lainoista. Listan kärjessä on Stanislaw Lemin Solaris, joka on ollut lainassa jo viitisen vuotta. Toivo palautuksesta hiipui, joten ostin uuden.

Toisaalta mikä minä olen moittimaan muita holtittomasta lainailusta. Itse olen siitä huippuesimerkki.  Muinainen lukion äidinkielenopettajani pisti käteeni Artturi Järviluoman Pohjalaisia ja käski pitää siitä esitelmän. Esitelmä jäi pitämättä, kun vaihdoin aiheeksi Johannes Linnankosken Pakolaiset. Järviluoman kirja jäi kuitenkin palauttamatta ja tuossa se on hyllyssäni edelleen. Taitaa olla juuri näihin aikoihin 50 vuotta lainauksesta. Enkä ole vielä edes ehtinyt lukea sitä. Kunhan luen, lähetän sen kyllä takaisin koulun kirjastoon ja kiitän kauniisti lainasta ja pahoittelen, että meni vähän yli ajan.

Opiskelijaneiti keräsi hyllystäni kirjoja kassinsa täyteen ja olisi ottanut enemmänkin, jos olisi jaksanut kantaa. Sovimme, että palautuksella ei ole kiirettä, osa ehkä keväällä, loput ehkä syksyllä. Kiitokset olivat ylenpalttiset, sillä hänen tutkimustyönsä helpottuu, kun voi lukea kirjoja kotona eikä aina tarvitse istua Kansalliskirjaston tai yliopiston lukusalissa.

Muistin avuksi ja jälleennäkemisen toivossa otin valokuvat kirjoista. Yhdet kappaleet lainan antajalle, toiset lainan ottajalle. Pistän kuvat myös tähän siltä varalta, että omat koneet ja muistitikut hajoaisivat. Yrityksenä on rauhoittaa mieli siltä ahdistavalta ajatukselta, että hyllyihini jää 30 kirjan pysyvä aukko.

Ei pääse irti

Aina näihin kummallisiin ajatuksiin törmää, vaikka kuinka yrittää välttää. Pitäisi törmätä vain sellaisiin, joiden idean ymmärtää heti ensi vilkaisulla.

Kun törmää, ei pääse irti. Jää askarruttamaan.

Martti Luther kirjoitti, että lääketiede ja lääke tekevät ihmisen sairaaksi. Vaikutus on samankaltainen kuin siinä, että teologia tekee ihmisen syntiseksi.

Tuon kyllä ymmärrän. On empiiristä kokemusta ilmiöstä. Juuri tuon vuoksi lopetin vuosikymmeniä sitten  Lääkäri vastaa lukijoiden kysymyksiin  -palstojen lukemisen. Lapsena luin, ja kaikki taudit tarttuivat heti. Rippikouluaikaan myös syntisyys vaivasi. Niinpä erosin kirkosta.

Näin taudit paranivat ja synnit kaikkosivat. Eläminen kävi auvoisemmaksi.

Mutta inha Luther ei lopettanut tähän vaan jatkoi kolmanteen tieteenalaan: "Matematiikka tekee ihmisen surulliseksi."

Mitä hemmettiä tämä tarkoittaa? Empiirinen kokemus puuttuu, kun olen huononpuoleinen matematiikassa. En ymmärrä.

Toisaalta voi siinä olla perää. Tunnen läheisesti kaksi matemaatikkoa, sellaisia alansa mestareita. Ja kyllä: molempien luonteessa on aikamoinen annos melankoliaa, surumielisyyttä.

Mutta mikä yhteys tällä on tieteenalaan? Luulen, että surumielisyys olisi heissä ilman matematiikkaakin.

Kuvassa Leonardon Pyhä ehtoollinen kultaisesti leikattuna.

Kesän riemuja

Oikeastaan täytyy myöntää, että onhan se imartelevaa, kun kutsutaan mukaan.

Ensimmäisenä kevään merkkinä olen vuosikaudet tottunut pitämään sitä, että valtuuskunta eli ex-sihteerini neiti B. tulee kysymään, lähtisinkö mukaan. Nyt se tapahtui tammikuun viimeisenä. Osasin vähän odottaakin. Nyt voin siis julistaa kevään alkaneeksi, kun tämä vuodenaikojen kiertokulkuun liittyvä kiinnekohta on saavutettu.

Sama kutsu on esitetty ennenkin varmaan toistakymmentä kertaa. Koskaan en ole suostunut. En ole uskaltanut, mutta täytyy myöntää, että monta kertaa on mieli tehnyt suostua.

Kyse on entisen työpaikkani moottoripyöräkerhon kesäretkestä milloin mihinkin kolkkaan Eurooppaa. Kerhossa on neljä  vakijäsentä ja lisäksi muutamia satunnaisia. Nyt suuntana olisi Skotlanti ja kesto kolmisen viikkoa kesä-heinäkuun vaihteessa. Samalla suunnalla he olivat toissa kesänäkin, ja niin hienoa oli, että nyt mennään uudestaan, tosin vähän eri puolelle.

Ja minä mahtuisin mukaan. Mieli tekisi, mutta kyllä minä tiedän jo vastauksen. En kuitenkaan kertonut sitä vaan lupasin harkita.

Ongelma on siinä, että en osaa ajaa moottoripyörää enkä usko oppivanikaan. Pyörän saisin lainaksi tai voisin vuokrata, omistaa ei tarvitsisi. Kerran vuosia sitten ehdotin, että minä voisin tulla mukaan, jos saisin ajaa autolla motoristijoukon kannoilla, mutta ehdotus ei kelvannut.

Olen koko aikuisikäni ajanut autoa, ja mopokin on tullut tutuksi, mutta vahvatehoisella moottoripyörällä kokemus on jäänyt vähäiseksi. Selviäisinkö pitkistä päivävaelluksista? Neiti B. sanoo, että selviäisin helposti. Mutta häneen ei voi koskaan luottaa, hän puhuu välillä pötyä ihan kiusallaan. Toisaalta on siinä ryhmässä kaksi minun ikäluokkani jäsentä, jotka olivat vielä kaksi vuotta sitten yhtä kokemattomia kuin minä nyt.

On siinä sekin ongelma, että minua ei ollenkaan viehätä ajatus teltassa asumisesta. Mukavuudenhalu on voittanut. Nuorena liftasin monena kesänä pitkin Eurooppaa teltta rinkassa, samoin kävin monilla rock-festareilla. Viimeksi yövyin teltassa kesällä 1981, kun ajoin Helsingistä Jyväskylään ja takaisin polkupyörällä. Mutta siihen se loppui. Suostuisinko aloittamaan taas? Ajatus kauhistuttaa. Tosin joissakin kaupunkikohteissa on tavoitteena viipyä useita päiviä, jos löytyy riittävän iso airbnb-asunto.

Joka kesä rapujuhlien aikaan neiti B. ajaa pyörällään Längelmäveden kesäkotiini ja yrittää opettaa minua. En ole oppinut. Vakiintuneisiin kauhukokemuksiin kuuluu istua neidin kyydissä hirmuista vauhtia Längelmäeltä Oriveden ohi ABC-Oritupa -bensa-asemalle kahville ja munkkipossulle. Kyydissä istuminen on kammottava kokemus, mutta näyttelen miehekkäästi, ettei tunnu missään.

Jostain syystä moottoripyöräily mielletään kai miesten hommaksi. On kai jonkinlainen muoti, että varttuneessa iässä olevat hienot herrat ja johtajat, tällaiset kuin minä, innostuvat ostamaan kalliita pyöriä ja lähtevät reissuun. Neiti B. on naureskellut, kuinka hänenkin taitojaan aikoinaan epäiltiin, mutta pilkka hiljeni, kun hän pääsi näyttämään rehvakkaalle kolliporukalle temppujaan. Siksi hän partnerinsa kanssa on itseoikeutettu johtaja tälle muilta osin vanhemmista miehistä koostuvalle retkikunnalle. Hän kun on se, jolta homma sujuu parhaiten.