Säikähdys ja odotus

Iltapäivän kauneusunilleni tuli äkkiloppu, kun taulu seinältä putosi. Säikähdys oli ankara.

Ei siinä onneksi vahinkoa käynyt, ellei keskeytynyttä kaunistumista lasketa. Voin tehdä uuden yrityksen huomenna. Taulukaan ei rikkoontunut, sillä se on juliste kevyehkön kehyksettömän muovilasin alla, pohjana nipsuilla kiinnitetty kuitulevy. Koukku irtosi seinästä - sellainen kolmipiikkinen vasaralla tapettiin naulattu. Kunhan löydän vasaran, lyön saman koukun kiinni uudestaan entisen kohdan viereen.

Pudonneen taulun kuva on kaikille tuttu Gallen-Kallelan Bil-Bol  (1907), se jota myös sanotaan modernin aikakauden Kyllikin ryöstöksi. Se on opiskeluajoilta peräisin oleva isokokoinen juliste. 70-luvulla kaikilla opiskelijoilla oli kämppänsä seinillä julisteita. Minä olen säilyttänyt niitä kolme, ja ne kaikki ovat makuuhuoneen seinällä. Muut kaksi ovat Henri de Toulose-Lautrecin Divan Japonais   ja Pierre-Auguste Renoirin Dance at Bougival .

Siis kuvien osalta mahdollisimman autenttisen makuinen opiskelijakämpän huone. Eräs tuttava kommentoi kerran huoneeseen kurkistettuaan, että kuvat on näköjään valittu ohjaamaan unia. No ei minusta - klassista julistetaidetta sieltä sovinnaisemmasta päästä. Juuri näitä samoja oli kaikilla, sellainen oli aikakauden standardi.

Kaukana standardista sen sijaan on runous, jota luin unille ryhtyessäni. Minulla on hyllyssäni kahdeksan kokoelmaa Gunnar Björlingin (1887 - 1960) runoteoksia. Voisin luonnehtia runoja hieman vaikeiksi. Olen ennenkin yrittänyt ja etsinyt tueksi tietoja tästä Kaivopuiston oudosta runoilijasta.

Tietoa on kyllä löytynyt, mm. prof. Kai Laitinen on sekä kirjoittanut että luennoinut aiheesta. Laitinen avaa jotakin, mutta ei niin paljon että olisin päässyt tarpeeksi kiinni aiheeseen. Laitinen valittaa enemmänkin runoilijan vaikeaa käsialaa, ei niinkään moniselitteisiä teoksia.

Tämän päivän (6.1.19) HS kertoi tärkeän uutisen. Björlingistä on ilmestynyt elämäkerta (Fredrik Hertzberg: Mitt språk är ej i orden). Kulttuurisivujen laajan esittelyn kirjoittaja on Pekka Tarkka.

Jospa tämä kirja lopultakin opastaisi minut paremmin tämän jännittävän mestarin (jota esim. myöhemmät mestarit Bo Carpelan ja Christer Kihlman nimittivät Kaivopuiston profeetaksi) ajattelun pariin. Vaikean käsialan kyllä myönnän, sillä kaikissa näissä minun hyllyni kirjoissa on runoilijan omakätinen omistuskirjoitus (ei toki minulle vaan kirjojen alkuperäiselle omistajalle).

On kuulkaas erinomainen tapa aloittaa iltapäivän kauneusunet lukemalla viisas ja mietteitä herättävä runo.

Liioittelua?

Joskus herää epäily, että tämä taitaa olla liioittelua. Vähempikin riittäisi.

Trendien mukaan minä en kuitenkaan toimi. Ihan omasta vapaasta tahdostani minä liioittelen. HS kirjoitti, että Lontoossa (ja ilmeisesti koko maassa) on nyt trendi, että nuoriso on lopettanut alkoholin juomisen tai ainakin vähentänyt sitä merkittävästi.

En minä Lontoosta ole vaikutteita saanut siihen, että nyt on alkanut jo neljäs tipaton kuukausi vuoden sisään. Sitä mietin, että eikö vähempikin riittäisi. Tämähän alkaa olla jo päähänpinttymä, että taas.

Oudon ilmiön syntyyn on aivan ilmeisesti vaikuttanut se, että oluen juonnille tuli äkkiloppu, kun varpaaseen iski kihti ja lääkäri kertoi, että oluesta se johtuu. Mikään muu juoma ei maistu yhtä hyvin, joten ilmankin on helppo olla. Mieli tekisi kyllä testata, iskisikö kihti heti, jos yhden oluen joisin. Vielä en ole uskaltanut.

Ei minun nuoruudessani tuollaisesta Lontoon trendistä ollut merkkiäkään. Opiskelijaporukalla liikuttiin ja kapakoihin poikettiin. Elokuvien jälkeen mentiin kämpille istumaan iltaa, keskusteltiin viisaita ja naukkailtiin Egri bikavéria tai Rioja tintoa. Harvoin tuntui, että vähempikin riittäisi.

Tolkun säilyttäminen on harvoille vaikeaa, useimmille ei. Minun opiskeluaikaisesta porukastani kahdelle kävi vuosien mittaan huonosti. Ennakkomerkit näkyivät jo silloin, mutta ei sitä osattu silloin sillä tavalla nähdä.

Muistikuva nousee kaukaa menneisyydestä, nuoruusvuosien Jyväskylästä. Olin Pekan ja Lassen kanssa bailaamassa Ilokivessä. Kaikkia kolmea onnisti, nätti tyttö oli jokaisella käsikynkässä, kun lähdimme kesäyössä jatkoille kohti Tellervonkatua. Matkan varrella Pekalle ja Lasselle iski kilpailuvietti ja miehekäs näyttämisen halu. Harjun portaat, ns. Neron portaat kutsuivat kilpajuoksuun tyttö reppuselässä.

Minä luovutin jo puolivälissä mutta Pekka ja Lasse paahtoivat täysillä pitkät portaat ylös asti. Miehekäs suoritus, mutta liioitteleva. Molemmat olivat ylhäällä oksennuskunnossa. Kaljat kai hölskyivät liikaa mahassa. Minä olin vähiten miehekäs mutta ainoa, joka pääsi tyttönsä kanssa perille Tellervonkadun jatkoille. Kun ymmärsin olla liioittelematta.

Yksi nenä, kolme vikaa

Ei tunnu komealta katsoa nyt peiliin. Ei vaan voi olla katsomatta, kun tässä Nikolainkaupungin hotellissa on niin isot peilit (kaupunki tunnetaan nykyisin paremmin nimellä Vaasa).

Nenässä on naarmu. Lisäksi siinä samassa nenässä on finni.

Naarmu tuli, kun leikin aamulla pienen kissanpoikasen kanssa. Pehmeän tassun kätköissä vaani salakavala kynsi. Finni tuli, kun riehaannuin maistelemaan lahjaksi saatuja suklaakonvehteja jo monta päivää ennen aattoa. Suklaasta tulee aina näppylöitä. Pitäisi jo uskoa.

Aina kun nenä on huomion kohteena, tulee väistämättä mieleen Nikolai Gogol. Hän on kaikkien aikojen merkittävin nenäkirjailija. Yhden klassikkokertomuksen pääaihe - ellei peräti päähenkilö - on nenä. On vaikea löytää toista kirjailijaa, joka olisi enemmän ja mehevämmin kuvannut nenään liittyviä aiheita, kuten hajuja, aivastuksia, kuorsauksen ja niistämisen ääniä ym.

Oli Gogolilla aikamoinen nenä itselläänkin. Siitä varmaankin kiinnostus aiheeseen on käynnistynyt. Kuvista näkee, että nenä oli pitkä ja teräväkärkinen. Vaikea arvailla, tuntuiko komealta katsella kuvaansa peilistä.

Gogol väitti pystyvänsä koskettamaan alahuulella nenänsä kärkeä. Minä en pystyisi. Pottunokka (lajiketta Siikli) ei sellaiseen taivu. Pitäisi olla vähintäänkin lajiketta Puikula tai vielä mieluummin Rosamunda. Olisihan se tietysti komeaa esitellä sellaista taitoa. Voisi diivailla samalla tyylillä kuin eräs tuttu musiikinopettaja, joka polleana esittelee notkeuttaan, kun onnistuu koskettamaan isovarpaalla nenäänsä.

Nenä on Gogolin mukaan miehen vartalon toiseksi groteskein kohta. Oli hänen nenänsä huomion kohteena silloinkin, kun lääkärit olivat hoitaneet hänen luulotautiaan laittamalla pulleita iilimatoja sieraimiin. 

Kaiken huipuksi lääkärit olivat Pariisissa 1841 havainneet, että hänen mahalaukkunsa oli ylösalaisin. Anatomian puutteellisen osaamisen vuoksi en ryhdy arvioimaan tämän merkitystä,  mutta kyllä Gogol kirjoitti paljon myös vatsan tuntemuksista. Vatsa oli hänen kertomustensa kaunotar, nenä niiden sankari, kertoo Gogolista monografian kirjoittanut Vladimir Nabokov. - Kuolema tuli sitten kovin aikaisin, 43-vuotiaana. Kuolinsyy oli aivojen akuutti anemia. Mestarikirjailija osoitti vielä tässäkin mestaruutensa. Voiko lyyrisempää kuolinsyytä olla kuin tällainen alliteraatio?

Ai niin, mikä on se otsikon lupaama kolmas vika (siis minun, Dessun, nenässä, ei Gogolin)?

Se sama nenä on nyt kaiken kamaluuden huipennukseksi tukossa. Ei se ole vilustumista, arvelen sen syyksi tämän hotellihuoneen kokolattiamattoa.

Nuhasuihke tekisi nyt hyvää mutta kirkollisten juhlapyhien vuoksi Vaasan apteekit eivät ole näinä päivinä auki. Pitää vain kestää ja nukkua suu auki ja olla kiitollinen, ettei Gogol ole täällä kuuntelemassa. 

Hyvä puoli nenävaivoissa on, että venäläisperäisen folkloren mukaan nenän kutiaminen ennustaa tulossa olevia hyviä uutisia kun taas näppylä nenässä merkitsee, että juomingit ovat tulossa. Nähtäväksi jää, vielä ei ole tällaisia näköpiirissä. Paikallinen yökerhokin oli suljettu.