Vanha ja viisas

Osallistuin kutsuttuna kokoukseen, jossa suunniteltiin entisen työpaikkani historiikin kakkososaa. Ykkönen on kohta valmis. Sen toimitustyö oli minun vastuullani viime talvena. Sain sen hädin tuskin määräajassa valmiiksi.

Aikomukseni oli vältellä uuden työn ottamista harmikseni. Kun puhelinsoitto loppukesästä tuli, suhtauduin torjuvasti kutsuun. Olisi minulla mukavampaakin puuhaa kuin selata loputonta määrää vanhoja mappeja ja vuosikertomuksia.

Nuori osastopäällikkö kuitenkin osasi asiansa. Hän lirkutteli korvaani imartelua, kuinka minua parempaa asiantuntemusta ja osaamista ei talosta löydy.

Imartelun kyllä tunnistaa mutta silti se oudosti hivelee. Teki mieli sanoa kuin miss Moneypenny agentti 007:lle: - Imartelusi ei johda mihinkään mutta älä silti lopeta sitä. Maltoin kuitenkin mieleni enkä sanonut.

Yksi kauneusvirhe osastopäälliköttären sanoissa oli. Hän sanoi "vanha ja viisas".

Viisas toki on kohdallaan, mutta mikä vanha minä olen? Jos en nyt varsinaisesti enää nuori ja notkea, niin nuorekas kuitenkin. Ainakin omasta mielestäni.

Mietin, millaisella pukeutumisella ilmentäisin kokouksessa nuorekkuutta. Laitanko bändipaidan? Niitä olisi kaapissa monta, viimeksi Wigwamin konsertista viime viikolla ostettu. Ei nyt sentään, ei liian nuorekas. Päädyin Suomen dekkariseuran T-paitaan pikkutakin alla. Rinnassa on pieni logo, jossa on komisario Palmu Joel Rinteen hahmossa. Se on nuorekas niin kuin kuvalliset T-paidat aina mutta ei räikeä.

Vanhenemisen vaikutelmaa on vältettävä muutenkin. Tämä oli hyvä herätys. Viime päivinä pääharrastukseni ovat olleet ikkunasta katselu ja menneiden haikailu, mutta sitä vaikutelmaa on kaikin konstein vältettävä.

Ja kyllä, tämä vanha ja viisas selaa alkavan talven mittaan taas vanhoja mappeja ja vuosikertomuksia ja kirjoittaa niiden pohjalta pitkän tekstin.

(Sarjakuva Pulliainen / Akseli Halonen 1890 - 1952)

In medias res

Otsikossa oleva kirjoittamisen tyyliopillinen termi tuli tutuksi jo oppikoulun alaluokilla. Äidinkielen lehtori Erkki V. paukutti sen päähän, ja siellä se on pysynyt. Ainekirjoituksen aloituksesta piti jättää pois kaikki kiertelyt ja kaartelut ja korulauseet. Mene suoraan asiaan! In medias res!

Nykyisin tuo taito tuntuu olevan hallinnassa monellakin taholla. Minulla on tuoretta havaintomateriaalia.

Itselläni se on vaikeaa. Nytkin joudun antamaan taustaa havainnolle. Havainnot liittyvät blogini lukijoihin. Seuraan lukijatilastoja ja liikenteen lähteitä. Äskettäin listaan ilmestyi tuttujen lähteiden sekaan jotain uutta ja outoa. Heti kiinnostuin ja katsoin, mistä uusien lukijoiden virta on peräisin.

Klikkaus johti minut sivustolle nimeltä Flirtticlubi. Ihan outo paikka. Pitihän sinne mennä katsomaan, mistä on kyse.

No jopas! Aloitussivulla oli vähäpukeisia naisia. Ovatko vähäpukeiset nuoret naiset löytäneet blogini? Hieman epätodennäköinen joukko. Rekisteröityä piti, jotta pääsi aloitussivua pidemmälle. Rekisteröintikysymyksiä ei kuitenkaan voinut pitää kovin turhantarkkoina. Riitti etunimi, hiusten väri, pituus, syntymävuosi, maakunta. Annoin melko oikeat tiedot, syntymävuotta vähän kaunistelin. Olisi sinne voinut valokuvankin laittaa, mutta sen jätin pois.

Siellä oli edelleen vähäpukeisia naisia, mutta mitään linkkiä blogiini ei osunut silmään. Luovuin etsimisestä.

Seuraavana aamuna odotti yllätys. Töölöntorin blogin sähköpostiin oli tullut parisataa kirjettä. Kaikki vähäpukeisilta naisilta, jokaiselta kirje ja kuva. Jokainen halusi tutustua herraan nimeltä Roope 1951. Tai en minä kaikkea jaksanut lukea, mutta siltä näytti.

Nyt kirjeitä on jo toista tuhatta ja virta jatkuu. Ohessa näyte, kasvot photoshoppaisin varmuuden vuoksi piiloon, ettei tule tietosuojaongelmia. Tämä on aivan tolkutonta. Yhteenkään kirjeeseen en ole vastannut enkä vastaa.

Blogiini tulee edelleen lukijoita siitä osoitteesta. Teen siksi tässä selväksi, että en etsi seuraa. Etsin syytä, millainen linkki sieltä on blogiini. Esiintyykö ehkä joku herrashenkilö Töölöntorin blogin kirjoittajana? Osaisiko / haluaisiko uusista vieraista vastata?

Entä miten se In medias res tähän liittyy?

Saamani kirjeet toteuttavat harvinaisen osaavasti suoraan asiaan -ohjetta. Kirjeet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Heti ensi rivillä kirjoittajat onnistuvat ilmaisemaan asiansa fokuksen. Käy yksiselitteisen havainnollisesti ilmi, millaisiin toimenpiteisiin kirjoittaja aikoo kanssani ryhtyä heti kun paikalle saavun. Ei kiertelyä, kaartelua tai korulauseita.

Kyllä lehtori Vasamakin osaisi arvostaa näin hyvin hallinnassa olevaa kirjoitustekniikkaa.

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen

Syksy on tuonut mukanaan suotuisat sisäilykelit, käyttääkseni filosofi S. Albert Kivisen osuvaa sanontaa. Olen ottanut tyytyväisenä käyttöön tämän mahdollisuuden.

Ikkunasta katson ulos torille. Ei siellä paljon ihmisiä ole. Kaupassa sentään pitää käydä mutta muulla ei ole väliä.

Näen naishenkilön juoksevan bussipysäkkiä kohti kauppakassi kädessään. Onkohan juokseminen tarpeellista? Kohta tulisi uusi bussi ja pysäkillä on katos ja katoksessa penkki. Itse edustan näkemystä, että ihmisen ei pitäisi juosta julkisesti muiden nähden 21 täytettyään. Siinähän menettää kaiken arvokkuutensa.

Mutta kaikelle on vastavoima. Sen nimi on neiti B. Kuten joka vuosi tähän aikaan, olen painostuksen kohteena. Tai ehkä lobbaus poliittisesti korrektimpi termi, sellainen ajatuspajassa suunniteltu. Entinen sihteerini yllyttää minua mukaan kurssille, jonka hän itse pitää. Siellä opeteltaisiin itsepuolustustaitoja. Hän itse on mestaritasoa itämaisissa taistelulajeissa. 

Koskaan en ole suostunut enkä suostu nytkään. Sieluni silmin näen, millaisin ottein neiti B. minua kohtelisi jos opettajan auktoriteetilla saisi kiinni tarttua. 

Toisaalta tuntuisi houkuttelevalta osata itse muutama temppu siltä varalta, jos joskus joku hörhö käy kimppuun. Nopea lonkkataklaus ja niskaveivi, ja siinähän ryökäle lentäisi. 

Mutta ei, ei sittenkään. Tällainen on vierasta minulle. Sitä ehdotusta vielä harkitsen, että minulle hankittaisiin "kävelyvekotin". Sille on kyllä nimikin, mutta olen unohtanut. Sillä kävellään polkimilla ihan normaalin näköisesti ja käsillä pidetään kiinni heiluvista kahvoista. Se voisi olla hyvä, olen käynyt esittelyssä. Samalla voisi vaikka katsoa elokuvaa.

Ja onhan tietysti uinti. Se on ainoa urheilulaji, jonka osaamisesta minulla on virallinen todistus. Suoritin lapsena uimamaisterin tutkinnon. Koko kesän lähes joka yö uin Längelmävedessä. Pitkät kellumistuokiot kaukana järvenselällä yön pimeydessä ovat suurta nautintoa. Uimahalleja sen sijaan olen vieroksunut. Mutta ehkä niihin tottuisi jos oikein yrittäisi.