Ei onnistunut

Menin pitkästä aikaa käymään entisellä työpaikallani. Tarkoitus oli tietysti tavata vanhoja työkavereita, mutta lisäksi salaisena taka-ajatuksena oli kopioida 200 kpl erästä paperia firman monistuskoneella. Tietysti huomaamatta ja ilmaiseksi. Muistin kyllä koodinumeron, jolla kone sen tekee.

Kun siirtyy eläkkeelle, sulkeutuvat samalla monet yleishyödylliset kanavat, joita on tullut tavaksi käyttää. Firman laskuun monistaminen on yksi. Muita ovat mm. kopiopaperinippujen, kynien ja muun hyödyllisen tavaran vieminen kotiin. Minulla on tällä tavalla hankittuna kotona kirjoituspöydän laatikossa kotelolliset hiilipaperia, monistusvahapaperia ja piirtoheitinkalvoja. Ei sitä tiedä, vaikka joskus vielä niitä tarvitsisin. Samoin on lyijykyniä ja niille muutama teroituskone. On myös paketti kuulakärkikyniä. Niissä lukee sponsorin nimi: Radiolinja.

Mutta nyt ei homma sujunut. Firmaan oli hankittu uusi kopiokone, eikä vanha koodini sille kelvannut. Tai sitten en osannut toimia manuaalin mukaisesti. Kone ei inahtanutkaan vaikka kuinka näppäilin. Mieleen kohosi hiljainen kirous:  kyllä entiset koneet sentään olivat humaanimpia. Jos ne eivät toimineet, se oli vain ruttuun mennyt paperi rattaissa. Sen kun repi pois, taas toimi.

Tapasin tietysti myös entisen sihteerini neiti B:n, joka nyt on myös entinen neiti. Uusi sukupuolineutraali avioliittolaki mahdollisti muutoksen.

Kuulumisia kyseltiin. Sanoin, että olen tainnut kesän aikana laihtua, kun maalta kotiin palattuani vyö tuntui niin löysältä. Entinen neiti  tuttuun tyyliinsä kuitenkin heti särki illuusioni:  "Tai sitten vyö on kesän mittaan venynyt."

Hän ehdotti, että tulisin mukaan hänen kurssilleen. Siellä opetellaan potkunyrkkeilyä. Laihtuisin varmasti.

En luvannut. Sen sijaan perinteinen istunto hampurilaisbaarissa toteutunee pikapuoliin. Hän kyllä tarjoaa, kunhan minä maksan.

Ruotsalaista kalakukkoa

- Osaatko laittaa ruokaa nimeltä kalakukko?

Näin kysyi ruotsalainen ystäväni Sandra, joka oli tullut Tukholmasta käymään Töölöntorilla. Hän tiesi kyllä, että en ihan avuton keittiöpuuhissa ole.

Nyt kuitenkin täytyi myöntää, että kalakukon laittamiseen keittiötaitoni eivät riitä. Ihmettelin, mistä hän, aito riikinruotsalainen, oli saanut tiedon tästä savolaisesta erikoisuudesta.

Hän kertoi nähneensä elokuvan, jossa laulettiin kalakukon valmistamisesta, ja siitä oli kiinnostus herännyt, että sitäpä pitäisi päästä maistamaan. Laulusta hän oli tullut käsitykseen, että kalakukko on aivan nopea ja yksinkertainen valmistaa.

En tuntenut sellaista elokuvaa tai laulua. Sandra vähän yritti hyräillä, mutta suomenkieliset sanat eivät sujuneet. Sävelkään ei tuntunut tutulta.

Pitihän Sandralle kalakukkoa hankkia maistettavaksi. Onneksi Stockmannin herkkuosastolta löytyi. Vaikutelmaksi jäi, että ei Sandra hirveästi innostunut tästä ruokalajista. Se varmaankin tuli selväksi, että ei se aivan yksinkertainen valmistettava ole.

Myöhemmin kyseinen elokuva ja laulu ovat tulleet minulle hyvinkin tutuiksi. Se on Tage Danielssonin ja Hans Alfredsonin huikean kekseliäs farssi nimeltä Picassos äventyr (1978).

Elokuva kertoo surrealismia lähestyvin kabareen keinoin Pablo Picasson kasvusta ja kohelluksesta mm. Pariisin taiteilijapiireissä. Väkeä on vaikka minkä verran, suuri määrä maailman merkittävimpiä taiteilijoita ja poliitikkoja (Hemingwaysta Toulouse-Lautreciin ja Churchillistä Hitleriin tulee vastaan karikatyyrisin hahmoin. Kaikkia kieliä puhutaan, välillä ties mitä siansaksaa. Eikä suomen kielikään jää huomiotta. Sitä puhuu ja varsinkin laulaa hienojen taiteilijaseurapiirien tähti nimeltä Sirkka. Tähän hempukkaan polvihousuinen Picasso ihastuu silmittömästi. Ja juuri tämä Sirkka laulaa juhlissa kalakukkolaulun silkalla suomen kielellä. Tosin ääntämisestä herää vahva epäily, että näyttelijä (Lena Olin) ei taida suomea osata yhtään enempää kuin tämän laulun sanat.

 Kansat ja kulttuurit joutuvat elokuvassa satiirin kohteiksi. Suomi on umpiharmaa ja puhumaton maa. Sirkan kotona istuvat Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson pirtin pöydän ääressä eivätkä puhu mitään. Kuva on harmaa mutta muuttuu värilliseksi kun sirkka astuu huoneeseen laulamaan. Kun hän lähtee, kuva muuttuu taas mustavalkoiseksi. Lasse ja Bisse saavat sentään itsetuntoa kohoamaan sanomalla suomalaisittain maagiset sanat: "Paavo Nurmi". Eikä sitten muuta.

x   x   x

Tämä kalakukkotapaus vuosikymmenten takaa nousi mieleen, kun luin lehdestä, että Hans Alfredson on muutama päivä sitten kuollut 86-vuotiaana. Olen nuorena Tukholmassa asuessani nähnyt monta hänen ja Tage Danielssonin (yhteisnimellä Hasseåtage) tuottamia revyy-teatteriesityksiä. Sekin aikakausi on nyt lopullisesti poissa. Samoin Sandra.

Muistoja vain jää.

Tästä  linkistä voit katsoa tuon herkullisen hehkeän kalakukkolaulun. Laitan tähän vielä sanatkin, jos joku haluaa kokeilla reseptiä.

Näin laitat kalakukkoa
nyt otat vettä ja suolaa
sen jälkeen voita, jauhoja.
Sen jälkeen vaivataan,
sen jälkeen vaivataan.
Nyt raakaa kalaa, silavaa
jo pannaan taikinalle, rakas!

Muodonmuutoksia

Kesällä sain mieleenjuolahduksen. Päätin Pohjanmaan-reissulla yllättäen poiketa tervehtimässä Helvi-tätiäni. Edellisestä kerrasta olikin jo kulunut aikaa. Se tapahtui joskus 1960-luvun lopuilla. Ei siis varsinaista sukurakkautta.

Helvi-tädin talo oli entisellä paikallaan. Olen siitä lukemattomat kerrat ajanut ohi, sillä usein toistuvat Vaasan-matkani kulkevat sen pienen maalaispitäjän kautta. Läheisellä ABC:llä olen pitänyt tapana pysähtyä kahvittelemassa, ja siinä olen miettinyt, että Helvilläkin voisin joskus poiketa. Nyt sen toteutin. Olin kyllä muuta kautta saanut tiedon, että hän on hengissä ja kohtalaisessa kunnossakin, vaikka on jo yli 90. Hän asuu tyttärensä ja vävynsä kanssa vanhaa sukutilaa, sellaista aitoa oikeaa Pohojanmaan kaksikerroksista kartanoa.

Ihme kyllä Helvi tunsi minut heti. Minä en olisi tuntenut häntä, jos olisi sattumalta kohdannut. Entinen riskinoloinen emäntä oli nyt heiveröinen ja pieni. Virkeä ja reipas kuitenkin, vain huonoksi käynyt kuulo vaivasi. Heti hän alkoi touhuta kahvia ja harmitteli kun ei "vilipoosen iliman" takia voinut kattaa ulos puutarhaan.

Hämmästyin aika lailla, kun katselin hänen kamarinsa piirongin päällä olevia valokuvia. Siinä oli paljon kuvia, hääpareista, vauvoista, ylioppilaista, rippilapsista ja ties mistä. Yhdessä kuvassa olin minä. Juuri se kuva, jonka olen yrittänyt unohtaa ja hävittää pois häiritsemästä noloudentunnettani.

Mustavalkoisessa kuvassa on pitkätukkainen luihunnäköinen miehenroikale valkoinen lakki vinosti päässä. Vähän on viiksen- ja parranhaiventa ja tuskainen, totinen ilme, posket lontolla. Kuin mikäkin huumeluolasta herätetty hippi, joka on väkisin tuotu kameran eteen ja puettu ylle tumma takki, kapea kravatti ja ylioppilaslakki. Ymmärrän, miksi vanhempani närkästyivät kuvasta eivätkä suostuneet lähettämään sitä sukulaisille. Pari viikkoa myöhemmin minun piti mennä uudestaan ylioppilaskuvaan, ja silloin valokuvaaja sai tiukat ohjeet, millainen kuvasta pitää tulla. Hymyä naamaan ja tukka piiloon korvan taakse.

Ja nyt Helvi-tädin kamarissa minulle selviää, että juuri tuota kamalaa kuvaa täällä on katseltu vuosikymmenet. Millaisia ajatuksia Helvin mielessä onkaan pyörinyt veljenpojastaan, joka ei edes ole koskaan poikennut.

Jos on Helvi muuttunut, niin kyllä minäkin olen. Tiedä sitten, onko muutos mennyt parempaan suuntaan, sillä kiloja on kertynyt. Hiukset ovat kyllä hieman lyhyemmät ja parta karheampi. Olisi kai syytä lukea uudestaan Ovidiuksen Metamorfoosesja, jos vaikka niistä arkkityypeistä löytyisi vastaavuutta minunkin muutokselleni. Siellä näitä muodonmuutoksia laajoin mitoin kuvataan "Uusiin hahmoihin minä muuttumisesta nyt aion kertoa - - ."

Tätä kamalaa kuvaa minä en julkaise, vaikka moni blogin lukija ehkä toivoo. En kehtaa, joku raja sentään minunkin itsepaljastuksillani. Pistän sen sijaan kuuluisien porsaiden kuvan. Seinällä on porsaiden isäpapan muotokuva. Tuo metamorfoosi menee enemmän sinne Kafkan puolelle, siihen kertomukseen, jossa päähenkilö on nimeltään Gregor Samsa.