Hyödyttömät

Ei vaikuttanut isä ihan tyytyväiseltä jälkikasvuunsa. - Poika ei tee mitään, makaa vain ja pelaa tietokoneella. Ei enää urheile, ei hoida koulua, ei lue, ei tiedä mistään mitään, paitsi skeittilaudoista. Ihan hyödytön.

Niinpä. Nousi mieleen muinainen aika, jolloin minäkin olin ihan hyödytön.  Ainakin oman isäni mielestä. Makasin vaan, en hoitanut koulua, en urheillut. Tietokonetta ja skeittilautaa ei silloin vielä ollut keksitty. Tytöt oli keksitty.

Kiivastus oli suuri, kun jäin luokalle, lukion ensimmäiselle. En ollut varoittanut kotona siitä, mikä toukokuun viimeisenä päivänä oli tuleva. Olin aina kysyttäessä ynähtänyt, että ihan hyvin koulussa menee.

Luokalle jäi samalla kertaa suunnilleen puolet luokan pojista, mutta se ei kelvannut isälle puolustukseksi. Tulta ja tulikiveä satoi niskaan.

Se toinen puoli luokan pojista oli muistaakseni jäänyt luokalle jo edellisenä vuonna. Ehkä muutama harva onnistui viivyttelemään luokallejääntiään vuoden myöhemmäksi. Ehkä joku välttyi siltä kokonaan?

Luokalle jättäminen oli silloin koulun tapa; poikien hitaampi kehitystaso otettiin sillä keinolla hallintaan.

Olen ikuisesti kiitollinen tälle pedagogisesti viisaalle käytännölle. Ilman sitä elämäni olisi mennyt toisin.

Vähältä kyllä piti, ettei elämä kääntynyt siinä toisenlaiselle raiteelle. Isä määräsi, että koulunkäynti loppuu tähän. Ensimmäinen päivä kesäkuuta aamulla puoli seitsemältä pukeuduin isän vanhaan haalariin ja maalikaupan lippalakkiin ja lähdin polkupyörällä tehtaan konttoriin kysymään työtä.

En saanut työtä. Koululaisten kesätyöpaikat oli jo viety. Jos olisin saanut, sille tielle olisin jäänyt.

Pari päivää myöhemmin sain leipomosta pullakuskin työn. Siinä meni se kesä. Syksyllä tilanne oli jo rauhoittunut ja palasin kouluun. Samoin palasivat muut luokalle jääneet kaverit. Yhdessä olimme edelleen koko hyödytön porukka, vaikkakin uudessa luokkayhteisössä.

Sitten alkoi jo koulunkäyntikin sujua.

Nämä muistot virtasivat päässäni, kun kuuntelin poikaansa ärtynyttä isää. En tietenkään ruvennut muistojani ääneen kertomaan. Taisin olla turhan piikikäs, kun kysyin, miten hänellä itsellään nuoruus meni.

- Se nyt ei kuulu ollenkaan tähän, oli vastaus.

Varo vaaraa

Amerikka on kieltojen ja varoituskylttien maa. Jos tapahtuu vahinko eikä vaarasta ole varoitusta, paikalle marssii joukkueellinen juristeja asiakirjasalkut papereita pullistellen. Tuomioistuin määrää sitten miljoonaluokan korvaukset maksettavaksi laiminlyönnistä.

Tällaisista tapauksista on ollut uutisia. Pitäisikö niihin uskoa - ne vaikuttavat välillä kaupunkitarinoilta. Jossain kuppilassa asiakas oli loiskauttanut kupillisen kahvia syliinsä. Siitä oli seurannut oikeusjuttu ja kahvilan omistaja oli tuomittu jättiläiskorvauksiin. Vahingosta on nyt viisastuttu. Kuppiloissa on nyt varoituskylttejä, joissa lukee, että kahvi voi olla kuumaa.

Kun on varoitettu, hölmömpikin asiakas ymmärtää olla varovainen. Korvauksia ei tipu.

Ei Suomessa ihan näin ole - ainakaan vielä.

Olen kyllä miettinyt, ovatko esim. sähkölaitteiden tai lääkkeiden pakkausselosteiden vaaraluettelot vähän tätä sukua.

Kävin pääsiäisen alla lääkärissä, kun varvasvaiva (kihti) ei ole ottanut kokonaan parantuakseen. Sain pienen purkillisen tabletteja. Luin pakkauspaperin, ja taas alkoi pelottaa, kuten aina. Haittavaikutuksia luetellaan pitkät litaniat: turvotusta, hypokalemiaa, diabeteksen puhkeamista, verenpaineen kohoamista, infektioalttiutta, luuston haurastumista, virtsakivien muodostumista, lihasten surkastumista, haavojen parantumisen hidastumista, ihonalaista verenvuotoa, pituuskasvun häiriintymistä, päihtymyksen kaltaisia tuntemuksia, maanisdepressiivisyyttä, skitsofreniaa, todellisuudentajun häiriöitä, allergisia reaktioita, silmän paineen nousua, kaihia.

Tällainen säikähdyttää. Ensiajatus oli, että taidan mieluummin kärsiä pientä varvaskipua ja ontumista kuin riskeerata tällaisia kamaluuksia. Sitten kuitenkin muistan, että entisissä lääkkeissä on ollut vielä kamalampia vaaroja. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut. Ehkä nytkin voin turvallisin mielin syödä pillerit.

Kesäkotini lähellä olevan rakennuksen seinässä on kyltti "Varo katolta putoavaa jäätä". Kyltti on paikallaan aina, kesät talvet. Se on naulattu seinään niin lujasti, että ei sitä ole helppo siitä irrottaa. Tulee kyllä mieleen se vanha tarina lammaspaimenesta, joka turhanpäiten huuteli suden tulevan. Sitten kun susi oikeasti tuli, kukaan ei enää viitsinyt reagoida.

Puoli vuosisataa

Lehdestä luin, että Britanniassa julkaistaan muutaman viikon kuluttua uusi dokumenttielokuva nimeltä It was fifty years ago today! Pääosassa on The Beatles.

The Beatles on minulle (ja suurelle osalle sukupolveani) nimi, joka pysähdyttää missä tahansa sen näkeekin. Nyt stop-merkkiä tehosti vielä tuo dokumentin nimi. Mistä nyt on kulunut puoli vuosisataa?

Olisinhan sen toki osannut laskea itsekin, jos olisin hoksannut. LP-levy Sgt Pepper´s Lonely Hearts Club Band ilmestyi 1. kesäkuuta 1967.

Eipä todellakaan tunnu pitkältä ajalta tämmöinen puoli vuosisataa. Ei ole yhtään hämärtynyt muistista tuon levyn ilmestyminen. Olin silloin 16.

Levyä tiedettiin odottaa. Ensimmäiset näytteet kuultiin Poppamies Pentti Kemppaisen radio-ohjelmassa. Ensivaikutelma oli aika outo. Se ei ollut oikein odotusten mukaista Beatlesia.

Minä keräsin kaikki markkani ja marssin Väinön soitin -nimiseen musiikkikauppaan Jyväskylässä ja ostin levyn. Olimme lähdössä viikonlopun viettoon kaverini Pekan vanhempien kesämökille Leppälahteen vähän Jyväskylästä itään. Mukaan tulivat myös Eeva ja Ulla. Joku täysi-ikäinen kävi trokaamassa meille viiniä Tellervonkadun Alkosta.

Matkavarusteisiin kuului kannettava levysoitin, sellainen jonka kansi kääntyi kaiuttimeksi. Olimme lähdössä kuuntelemaan uutta Beatlesia. Se oli vuoden kulttuuritapaus.

Oli se hämmentävä levy, ihan uudenlainen. Alussa oli yleisön kohinaa ja soitinten viritysääniä, ikään kuin livekonsertissa. Äänimaisema oli pitkin matkaa aivan outo, oli outoja soittimia, kummallisia kaikuääniä ja välillä klassiselta musiikilta tuntuvaa soittoa. Laulujen sanat olivat osittain hämäriä, vaikka ne olivatkin luettavissa kotelosta. Tämä levy ei avautunut ensi kuulemalta. Silti tuntui heti, että tässä on aivan poikkeuksellinen merkkiteos.

Ensimmäiseksi miellyin kappaleeseen A day in the life. Siinä oli sinfoniaorkesteri mukana - yllättävää popmusiikissa. Sanastollista hämmennystä aiheutti erityisesti Lucy in the Sky with Diamonds. Kummeksuttavin idea oli When I´m 64. Beatlesia vanhuksille? Eivät kai niin vanhat popista mitään ymmärrä.

Aivan omalaatuinen oli levyn kansikuva. LP-levyjen kannet olivat niin suurikokoisia, että ne olivat itsenäisiä taideteoksia. Kansikuvan suuresta väenpaljoudesta osan tunnistimme, kaikkia emme.

Tämä levy on edelleen hyllyssäni. On myös CD-levy. Musiikki kestänyt aikaa hyvin, se on edelleen täyttä nautintoa. On jotenkin tyrmistyttävää tiedostaa, että siitä Leppälahden ensikuuntelusta on puoli vuosisataa.

Ensin ajattelin tämän kirjoituksen kuvaksi Peppersin kansikuvaa, mutta tulin toisiin aatoksiin. Levyn kansi on ikonisella tavalla tuttu. Jos jollekin ei ole, sen löytää helposti netistä.

Pistän vähän henkilökohtaisemman kuvan.

Kuvassa on eräs suojatie Westminsterin kaupunginosasta Lontoon pohjoisosassa. Suojatie sijaitsee Grove End Roadin ja Abbey Roadin risteyksessä.

Mitä tekemistä tällä suojatiellä on kirjoituksen aiheen kanssa?  Jokainen Beatles-fani tietää kyllä. (Jos joku ei tiedä, vastauksen löytää googlaamalla hakusanan Abbey road.)