Tarkemmin ajatellen

Olen muuttanut mielipidettäni. Sittenkin tykkään vaikka aiemmin en. Ensivaikutelma ei jäänyt pysyväksi.

Norjalainen televisiosarja Skam on yhtäkkiä noussut huippusuosioon. Minäkin koemaistoin sitä parin jakson verran ja kirjoitin täällä, etten jaksa innostua teiniangstin kuvauksista. Se vaihe on minulta jo pikkuisen ohi.

Mutta puhe Skamista on jatkunut ja sitä ovat kehuneet ihan arvostelukykyisetkin ihmiset, sellaiset, joiden sanaan olen tottunut luottamaan. Nyt sunnuntaina sitä suositteli jopa HS:n kulttuuritoimitus aikuisille sopivaksi.

Piti siis ottaa uusi yritys. Nyt olen katsonut 11 jaksoa ja alan päästä kärryille. Tässä on imua ja viehätystä. Tämä koukuttaa.

Teiniangstia se kyllä on, lukioikäisen tyttöporukan näkökulmasta. Seksuaalisuus on totta kai ahdistavasti esillä, niin kuin ikäkauteen  kuuluu. Onhan näitä vuosien varrella nähty ja luettu kyllästymiseen asti, mutta nyt dramaturginen ote on jännittävällä tavalla uudenlainen, sanoisin raikas.

On tästä elämänvaiheesta tietysti omaakin kokemusta ja vahvoja muistoja. Filmisarjan esittämä aikakausi on aivan toisen näköinen, mutta jokin ikävaiheen olemuksessa näyttää olevan ikuisesti muuttumaton ja tunnistettava.

Vahvistuu sellainen ajatus, että onneksi tuo kaikki on omalta kohdalta ohi. Silloin kun se oli päällä, oli sellainen olo, että tämä jatkuu ikuisuuksiin asti. Väärä luulo. Näin ikämiehenä siihen näköjään voi palata todenmakuisen fiktion avulla, kunhan fiktio on taidokkaasti tehty. Tämä on.

Toinen vähän samanlainen mielipiteen uusi asennoituminen tapahtui kirjallisuuden kautta. Se ei kuitenkaan liity teinityttöihin vaan yhteen aikuiseen naiseen, kirjailija Aila Meriluotoon.

Prosessi alkoi alkutalvesta, kun HS:n nettikirjasto tarjoasi kuukauden lukemiseksi Aila Meriluotoa käsittelevän teoksen Lasinkirkas, hullunrohkea (Panu Rajala 2010). Tämä elämäkerta oli jostain syystä mennyt minulta ohi. Yleensä kyllä pyrin lukemaan kaikki kotimaista kirjallisuutta käsittelevät uudet teokset.

Kuten tavallista, yksi johtaa toiseen. Kun elämäkerta selosti Lasimaalauksen syntyvaiheita, kaivoin hyllystäni Lasimaalauksen ja luin runot sitä mukaa kun ne esiteltiin. Kun siirryttiin Sairas tyttö tanssii -kokoelmaan, tämäkin teos löytyi hyllystäni. Ne joita ei löytynyt, etsin kirjastosta. Nyt olen lukenut melkein kaikki, Lauri Viita -legendat ja Aniara-käännökset ja muut. Viimeiseksi jäivät päiväkirjat.

Niitä olen yrittänyt ennenkin mutta luovuttanut kesken. Vaarallista kokea -päiväkirjaan muistan suorastaan tuskastuneeni silloin kun se ilmestyi (1996). Hämmentyneenä luen elämäkerrasta, että sanomalehtien mieskriitikot olivat johdonmukaisen penseitä arvosteluissaan, naiskriitikot sen sijaan ylistivät tätä kirjaa.

Seksuaalisuus on tässäkin keskeinen kuvauksen kohde, tällä kerralla kuitenkin varttuneessa iässä olevan naisen voimakas ja aktiivinen seksuaalisuus.

Nyt luettuani Vaarallista kokea -päiväkirjat ihmettelen, mikä siinä silloin aikanaan pisti vastaan. Tämähän oli vahva ja vaikuttava lukuelämys. Olenko lukijana muuttunut?

Selitän asenteen muuttumisen itselleni sillä tavalla, että kirja avautui minulle toisella tavalla kun tiedän päiväkirjassa kuvattujen asioiden taustat. Meriluodon elämässä tapahtui silloin paljon ja dramaattista. Lukijana sain nyt otteen asioista toisella tavalla kuin ennen.

Tällainen uusi asennoituminen pistää miettimään, olisiko näitä enemmänkin. Monet ovat kehuneet Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa. Minä yhtä osaa vähän aloittelin ja heti lopetin. Monet ovat kehuneet Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa. Minä yhtä osaa luin puoliväliin mutta siihen lopetin. Olisiko syytä kokeilla uudestaan, toisenlaisella asenteella?

Häävalssi soi

Harvoin on aihetta kunnon juhlille. Minä en ole aikoihin päässyt vieraaksi mihinkään isoon perhejuhlaan. Viime kesänä oli kyllä kutsu lähisukuun kuuluviin häihin, mutta sattui voittamaton este.

Yhdet ristiäiset sentään olen kokenut viime vuosina, mutta siitäkin on jo kohta kolme vuotta. Kirjoitinkin siitä täällä , sillä tilaisuuteen liittyi kirkon taholta iso ongelma. Painavia kommenttejakin tuli useilta vakiokommentaattoreilta.

Nyt on toisin. Tiedossa on kolmet häät kevään ja kesän mittaan.

Pato on auennut. Syynä on äsken voimaan tullut uusi avioliittolaki, joka lopettaa yhden monista syvään juurtuneista epätasa-arvon ilmentymistä. Tosin kirkolla on vielä tämänkin kanssa ongelma, kuinkas muuten.

Mutta kirkon toiminnassa on havaittavissa pieniä mutta oireellisia häivähdyksiä tervehtymisen suuntaan. Ehkä näihin häihinkin löytyy samanlainen järjestely kuin edellä mainittuun lapsen kastamiseen.

Ensiksi häitään viettää tuttavapiiriini pitkään kuulunut miespari. Viikkoa myöhemmin juhlitaan lähisukuuni kuuluvan naisparin onnea. Keskikesällä sitten entisen sihteerini neiti B:n epiteetti muuttuu rouvaksi.

Kaikki kolme ovat vakiintuneita pareja, jotka varmaankin olisivat astuneet avioon jo aikoja sitten, jos laki olisi ollut kaikille sama.

Erityisen mielenkiintoinen on seurata neiti B:n tapausta. Hän on tunnetusti kiivas miespappeuden vastustaja. Hän on julistanut, ettei jalallaan suostu kirkkoon astumaan niin kauan kuin miespappeus sallitaan. Nyt hän on kuitenkin jalomielisesti luvannut tehdä poikkeuksen, jos - - .

Olisikohan aikakausi ihan oikeasti muuttumassa? Suvussani on kyllä ollut yksi "sillä tavalla" pariksi epäilty naiskaksikko, nyt jo vuosia sitten manalle mennyt. Teeskentelyä se on heiltä vaatinut. Nyt on toisaalta hyviä merkkejä, kuten tämä Suomen uusi laki. Toisaalta maailmalta kuuluu paljon huolestuttavia merkkejä uskonnollis-arvokonservatiivisen asenteen paluusta. Sen päästessä valtaan kaikki tällainen uusi kaunis katoaisi.

Mutta nyt on ilon aika:

Hääpäivä koitti, kunnahatkin riemuitsivat
meille kaunis on maa.
Ken rakkaansa häävalssin pyörteisiin johtaa
hän onnensa saa.
Jää onni meille, ainaiseksi vierahaksi
päivän kimmellys jää.
On maa meille autereinen niin,
polkumme vie tähtösiin.

Suuren urheilujuhlan tuntua

Muutama päivä sitten kirjoitin tällä palstalla outoja. Väitin olevani menossa Lahteen katsomaan hiihtokilpailuja. Osa lukijoista varmaankin otaksui, että tämä oli kirjoituksissani niin tavanomaista "vaihtoehtoista totuutta".

Nyt olen käynyt. Itse en tietenkään maksanut pääsylippua, kaveri maksoi kun kutsui.

Viimeksi kävin urheilukilpailussa joskus vuosituhannen alussa. Se oli jääkiekkoa, ja silloinkin kaveri maksoi. Se oli kamalaa. Väkivaltaa kaukalossa, siivotonta huutelua katsomossa. Päätin, että ikinä enää en suostu mukaan semmoisen.

Nyt oli toisin. Tunnelma oli hyvä, katsomo oli hyvällä mielellä ja selvin päin. Jotenkin vaikeasti kuvattavalla tavalla vanhanaikainen tunnelma. Voin kuvitella, että suunnilleen tällaista oli vuonna 1956, kun vanhempani lähtivät enoni Ifalla Jyväskylästä Lahteen katsomaan kisoja. Voitiin lähteä, kun ei tarvinnut lähteä töihin. Yleislakko oli juuri alkanut.

Lapsen muisti on tarkka. Muistan, että näistä kisoista puhuttiin kotona paljon. Suomalaiset pärjäsivät hyvin. Muutama nimi jäi muistiin.  Kolehmainen voitti hiihdon, Silvennoinen mäkihypyn. Hakulinenkin oli kärkipäässä.

Harmin paikkakin oli. Naisten hiihtoa oli odotettu. Äitee Rantasen piti voittaa mutta ei, jotain tapahtui. Tämä Siiri-äitee oli jotenkin suosikki numero yksi meidän perheessä. Ehkä se johtui lempinimestä. Isä oli kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, jonka murteessa äiti on äitee. Tämä sana oli tässä muodossa meilläkin käytössä.

Ja nyt tämä sama äitee hiihti siellä taas, 61 vuotta myöhemmin. Ikää on 92, mutta hyvin sujui hiihto kunniakierroksella. Voitelukin näytti onnistuneen, ei lipsunut. Täytyy myöntää, että tunnelma oli liikuttunut. Hieno oivallus järjestäjiltä.

Oli siellä muutakin hiihtoa, mutta en minä niistä niin. Vilu iski. Ravintopuoli ei ollut kaikkein terveellisintä, mutta kai sitä joskus voi.

Silloin yleislakkovuoden kisoissa isän muistoissa oli vielä yksi kohokohta. Hän kertoi päässeensä vaihtamaan muutaman sanan itsensä Pekka Tiilikaisen kanssa. 

Pekka on jo poissa. Legendaarisen radioselostajan kuvan liitän tähän vanhojen kunnon urheiluaikojen muistoksi. Kuva on vuotta myöhemmältä ajalta (1957) ja se on peräisin elokuvasta Kuriton sukupolvi (ohj. Matti Kassila)