Onni on omistaa kaveri

"On onni omistaa remonttitaitoinen kaveri."

Näin viisaasti sanoi remonttitaitoinen kaverini, jonka pyysin apuun, kun isännöitsijäntoimistosta tuli tieto, että kämpässäni pitää olla kolme palohälytintä. Minulla oli vain yksi.

Sitten hän jatkoi: "On onni omistaa suomen kielen taitoinen kaveri", ja läppäisi minua olkapäähän.

Tämä tummaihoinen remonttimies tuli tutukseni jo muutama vuosi sitten, kun hän työskenteli samassa työpaikassa kuin minä. Silloin autoin häntä kirjoittamaan monenlaisia anomuksia ja asiakirjoja, joita hän tarvitsi kansalaisuus- ja koulutusasioihinsa. Jo silloin oli puhetta, että hän mielellään tulee auttamaan kun apua tarvitsen. Muutamaan kertaan näin on tapahtunut.

Nyt hän tuli mukanaan iskupora ja tikkaat. Ei kauan kestänyt, kun palohälyttimet olivat kiinni katossani. Saman tien menimme myös naapurissani asuvan vanhanrouvan puolelle, sillä palohälytinmääräys koski myös hänen asuntoaan.

Sitten istuimme pöytään nauttimaan kahvia ja rouvan itse leipomaa pullaa. Sitten Afrikan-poika sai pitkää ja perusteellista kotoutusoppia, kun vanharouva tapansa mukaan kaivoi valokuva-albuminsa ja alkoi kertoa muistojaan Terijoelta ja Viipurista.

On minulla onni omistaa toinenkin remonttitaitoinen kaveri. Hänen alaansa ovat autot. Saan avaimet käteen -periaatteella toteutetun huollon Yarikselleni joka kevät autoilukauden alkaessa ja katsastushuollon joka syksy kauden päättyessä. Vastapalvelukseksi olen hänellekin tehnyt sekalaisia kirjoitustöitä.

Usein kuulee sanottavan, että jokaisella pitäisi olla juristi ja lääkäri kaveripiirissään. Ekonomeista ja teologeista ei niin ole väliä. Minulla tilanne on juuri väärinpäin.

Äskettäin olisin tarvinnut juristia, kun kokeilin, osaisinko laatia perukirjan. Minulla oli mielestäni kaikki tarvittavat asiapaperit, mutta amatöörin epävarmuus iski. Puuttuuko jotakin? Onko kaikki korrektisti ilmaistu? Ei auttanut kuin kääntyä pankin juristin puoleen, ja se on kallista. Lääkäri kaverina olisi voinut olla kiva pari vuotta sitten, kun terveyskeskuksessa tehdyn verikokeen jälkeen tekstiviestinä tuli tieto, että kaliumarvo oli 2,6. Olisin voinut kaverilääkäriltä ohimennen kysyä, onko se ok. Paljon myöhemmin selvisi, että ei ollut. Siitä koitui harmeja.

Ekonomikaveri minulla on, mutta häneltä minulla ei ole koskaan ollut mitään asiantuntijaa vaativaa kysyttävää. Sijoitusneuvontaa varmaankin saisin mutta en huoli. Pappikaverikin on. Hänen asiantuntemustaan muistan kerran käyttäneeni hyväksi. Tarvitsin erästä kirjoitustyötä varten raamatullisen lähdeviitteen. Soitin papille ja heti löytyi sitaatille hänen "kirjakultansa" luvut ja jakeen numerot.

Taiteilijakavereista on paljon iloa ja hyötyä. Näyttelijöiltä, ohjaajilta ja muusikoilta saisin viime hetken lipun melkein mihin tahansa esitykseen, on se kuinka loppuunmyyty tahansa. Kirjailijakavereilta saan tekijänkappaleita. Heitä pystyn auttamaankin antamalla arvioita tekstistä kirjoitusvaiheessa.

En minä itsekään taida ihan hyödytön olla kavereilleni, vaikka en remonttia tai raamattua yms. hallitse. Jonkinlaisesta asiantuntijasta käyn kirjallisuuden ja kielenhuollon alueella. Kyllä neuvoilleni kysyntää on riittänyt. On kysytty milloin mitäkin, suosituksia luettavaksi kirjaksi, nimeä unohtuneelle kirjalle ja sopivaa värssyä onnittelurunoon tai kuolinilmoitukseen. Nyt on menossa kaksi tekstintarkistusta, toinen tekeillä olevaan elokuva-alan tietokirjaan, toinen historian alan väitöskirjaan. Oikein mielelläni tällaisia puuhailen.

Tästä alkaa tulla tapa

En ole näissä puuhissa ensikertalainen.

Edellinen kerta oli joskus 1960-luvun puolivälin paikkeilla. Ja nyt sitten taas olen menossa katsomaan hiihtokilpailua. Tästähän alkaa tulla tapa.

Edellinen kerta oli Jyväskylässä Tuomiojärven takana Laajavuoressa. Ei siellä vielä silloin hyppyrimäkeä ollut, mutta hiihtämiseen se oli sopivaa maastoa. Olin itsekin kierrellyt niitä latuja. Siihen aikaan jopa teini-ikäisillä koululaisilla oli tapana hiihdellä ihan vapaaehtoisesti.

Kilpailuun osallistui yksi supertähti, Eero Mäntyranta, moninkertainen olympiavoittaja. Lähdin katsomaan kilpailua nimikirjoitusvihko taskussani. Olin kerännyt vihkoon kuuluisien urheilijoiden nimikirjoituksia. Nyt oli mahdollista hankkia tärkeä täydennys.

Meitä oli pitkä jono nimikirjoituksen metsästäjiä ja Eero valitti, että käsi vähän vapisee. Ei se ihmekään ollut. Hän oli hikinen ja läähättävä kireässä pakkasessa heti kilpailun jälkeen. Varmaankin hän olisi mieluummin tehnyt jotain muuta kuin kirjoittanut nimeään pikkupoikien vihkoihin.

On minulla itsellänikin kilpailukokemusta hiihdossa. Minulla on palkintokin. Se on alpakkalusikka kansakoulun hiihtokilpailusta (perinteisellä tyylillä eli "pertsalla, ei vapaalla!). Kilpailupaikka oli Hippoksen raviradan paikkeilla, vuosi oli ehkä 1960. En minä kärkipäätä ollut mutta en ihan viimeinenkään. Peräahon Paavali jäi viimeiseksi. Hän kaatui mäessä ja katkaisi suksensa ja joutui kahlaamaan metrisessä hangessa pari kilometriä maaliin.

Mutta nyt olen siis menossa taas hiihtokilpailuun. Menen katsomaan, en kilpailemaan. Kilpailut pidetään Lahdessa.

Vähän kyllä olen nyrpeä. Minut houkuteltiin tähän viekkaudella ja vääryydellä.

Lahdessa asuva kaveri kysyi joulun aikoihin, voisinko tulla pariksi päiväksi kyläilemään. Lupasin tulla, ja päivämäärät katsottiin saman tien.

Mistään hiihtokilpailuista ei ollut puhetta eikä tietoa. Kaveri lupasi kyllä katsoa, olisiko mitään kiinnostavaa tapahtumaa, johon hän tilaisi meille liput. Ajattelin, että se tarkoittaisi Teatteri Vanhaa Jukoa, yhtä suosikkiteatteriani, jossa olen monta kertaa ennenkin käynyt. Siellä kun on tuttuja tekijöitäkin.

Mutta ei, se tarkoitti hiihtokilpailuja. Lahdessa pidetään isot kisat.

Suomen suurmenestystä tässä tietysti toivotaan, mutta yllätyksiä voi sattua. (Kuva: Pulttibois, MTV3 / P-P. Petelius, Aake Kalliala, Reiska Laine)

Valoa ikkunassa

Kun katson ikkunasta, siellä näkyy ikkunoita, ei juuri muuta. Paljon ikkunoita, kymmeniä. Muutamissa on vielä valo, vaikka kello on jo yli yhden.

Helsingin Sanomat kirjoitti juuri tästä sunnuntaina. Naapuriin ei olisi oikein sopivaa tällä tavalla kurkistella, mutta näkemättäkään ei voi olla.

Kaupunkielämä on juuri tätä. Tavallaan kuvittelemme olevamme anonyymejä, mutta toisaalta tiedämme, että kyllä meidät nähdään. Silti anonyymiys säilyy.

Yhdestä naapuristani on tällä tavalla tullut vuosien mittaan tuntematon tuttu. En tuntisi häntä kadulla, mutta ikkunasta näen hänet melkein joka ilta keskiyön kieppeillä. Osaan odottaa.  Olen kirjoittanut tästä ennenkin,  täällä. 

Hesarin kirjoituksessa kerrotaan, että tällaisille tuntemattomille mutta nähdyille naapureille on tavallista antaa yksityiskäytössä nimikin, kuten Ahkeruusmummo, Röökimuija, Bokserimies, Kirjailijanainen, Hendrix, Vanha nudisti, Pullervo.

Siteeraan vanhaa kirjoitustani, koska mikään ei ole muuttunut:

Mutta tämä vastapäisen ikkunan nainen on jäänyt kiikaroimatta. Melkein joka ilta keskiyön paikkeilla hän ilmestyy ikkunan eteen ja aloittaa touhun. Se on joko jumppaamista tai tanssimista. Hyppimistä, pyörähtelyä, taivuttelua. Ikkuna on sen verran kaukana kadun toisella puolella, että en näe tarkasti, mutta aavistelen, että pukeutuminen ei ole kovin runsasta. Ehkä jonkinlainen jumppatrikoo. 

Annan vastapäisen ikkunan naapurilleni nimen Tanssityttö.

En näe häntä muulloin, en syömässä aamiaista, en tiedä mitä hän televisiosta katsoo, en ole nähnyt hänellä vieraita. Näyttäisi, että hän asuu yksin, mutta en ole varma. Ainakaan keskiyöllä hänen tanssiinsa / jumppansa ei osallistu muita.

En usko, että hän on tietämätön siitä, että hänen ikkunatanssinsa näkyy kadun toisella puolella oleviin ikkunoihin. Kaupunkielämä on sellaista. Voidaan olla ja pysyä anonyymeinä vaikka ollaankin näkyvissä.  Oman taloni ja porraskäytäväni asukkaistakin tunnen vain muutaman.

Seinän takana asuu naapuri, josta tiedän vain nimen, koska se lukee postiluukussa. Näköhavaintoa ei ole. Vastapäätä asuu iäkäs leskirouva, jonka olen oppinut tuntemaan, koska hän on ollut aloitteellinen. Hän kutsuu kahville ja tarjoaa itse leipomaansa pullaa ja sitten katselemme vanhoja valokuva-albumeita. Autan häntä missä voin. Alakerran insinööri on ollut liiankin aloitteellinen. Hän kutsuu poikkeamaan ja tarjoaisi viinaa. Yritän välttää kohtaamisia. Hän aina pilkkaa minua runojen lukemisesta ja minä häntä ylimitoitetusta teknologiauskosta. Tasapuolisuuden nimissä.

Nykyisin siinä vastapäisessä talossa on kaksi muutakin valaistua ikkunaa keskiyöllä. Kolmannessa kerroksessa joku katsoo televisiota keskiyöhön asti, siiten valo sammuu. Ylimmässä kerroksessa on yhdessä ikkunassa valo koko yön. Ihmisiä ei näy, on vain valo. Tätä on jatkunut koko syksyn ja talven, kaikki yöt aamuun asti. Se vähän kummastuttaa. Onko siellä valokatkaisin rikki? Vai pelkääkö asukas pimeää?  Vai onko asunto tyhjillään ja valo jäänyt lähtiessä päälle?

Pitää tietysti ottaa huomioon, että näkeväthän ne sieltä kadun toiselta puolelta minut. Minulla on valo ikkunassa ja rullagardiini ylhäällä ja istun ikkunan edessä. Mitähän ne miettivät näkemästään? Partanaamainen ukko siinä istuu yöt kaiket ikkunan edessä isot luurit korvillaan eikä näytä tekevän mitään. Kahden puoli kolmen paikkeilla vasta sammuttaa valon.

Luultavasti näin miettivät. Minä näyn ikkunasta sivuttain, tietokoneeni ja näyttöruutuni jäävät näkymättömiin. Eivät he tiedä, mitä tässä touhuan. Aikataulu on suunnilleen sama päivästä päivään, vuodesta toiseen. Poikkeuspäiviä on, mutta ei enää kovin usein. Kesäksi katoan.

Askarruttamaan jää, millaisen nimityksen ne siellä ovat minusta ottaneet käyttöön. Partapappa? Luuriukko? 

Millaisen kuvan liittäisin tähän kirjoitukseen?  Voisin ottaa kuvan kadun yli siitä ikkunassa tanssivasta naisesta, mutta se taitaisi olla luvatonta tunkeutumista kotirauhan alueelle. Jotain ikkunaan liittyvää kuitenkin yritän keksiä. Olkoon se kuva pelakuusta Längelmäveden kesäkotini rantasaunan kammarin ikkunalla. Pelakuu ei taatusti nosta kannetta yksityiselämänsä loukkaamisesta.