"Oot lainaa hetken vain"

Mikähän olisi kohtuullinen aika, jolloin voisi huomauttaa palauttamattomasta lainasta? Siis huomauttaa ihan kohteliaasti niin ettei vaikuttaisi töykeältä.

Annettu laina käy jossakin vaiheessa niin vanhaksi, ettei palauttamisella ole enää väliä. Niin ei saisi päästä käymään, mutta niin vaan välillä käy.

Vanhin palauttamaton laina listassani on vuodelta 1978. Se on kassillinen magnetofonin avokelanauhoja, joille olin äänittänyt 60-luvun lopun pop-musiikkia, monta LP-levyllistä. Nauhoilla on Spencer Davis Groupin, Zombiesin, Moody Bluesin, Colosseumin, Blood Sweat & Tearsin, Ten Years Afterin ja muiden vastaavien huippubändien musiikkia. Lainasin nauhat sivarikaverilleni, joka oli muusikko ja pääsi urallaan aika pitkälle.

Pyytäisinkö nauhat takaisin? Tosin minulla ei ole enää vuosikymmeniin ollut magnetofonia, jolla näitä kuuntelisin. Tallella on vain vihko, johon olen kirjoittanut nauhojen sisällön.

Toiseksi vanhin laina on 1000 markkaa. Siis markkaa, ei euroa. Se meni kaverille, joka oli rahapulassa. Luulen, että rahat menivät tarpeisiin, joista raamatullisessa kielessä käytetään nimityksiä "synti" ja "turhuuksien turhuus", mutta väliäkö sillä. Takaisinmaksusta vaan ei ole koskaan ollut puhetta.

Lainassa on myös kirjahyllyn täytettä. Siis täytettä siellä lainanottajan päässä, aukkoja kirjarivistössä täällä lainanantajan päässä.

Stanislaw Lemin Solaris,  Harry Martinsonin Aniara, Lauantaiseuran Tamminiemen pesänjakajat, Juhani Ahon Hajamietteitä kapinaviikoilta, Johan von Bonsdorffin Kun Vanha vallattiin, Elmer Diktoniuksen Meningar, August Strindbergin Himmelrikets nycklar eller Sankte Per vandrar på jorden, Ingmar Bergmanin Laterna magica, Jörn Donnerin Terveenä sairaalassa, Ola Fogelbergin Pekka Puupää -sarjakuva-albumit 1 - 8 ja J. H. Erkon Valitut teokset ovat lainassa jo enemmän kuin vuoden. Eivät kuitenkaan teillä tietymättömillä, sillä olen merkinnyt sinikantiseen vihkoon lainaustiedot.

Rabindranath Tagoren Putarhurin sain juuri joulun aikoihin takaisin lainasta - ihan pyytämättä ja yllätyksenä. Se oli ollut lainassa melkein kaksi vuotta. En kuitenkaan ollut ihan tyytyväinen palautukseen, sillä kirja oli kärsinyt vaurioita. Hauraspaperinen vuoden 1924 nidos (Eino Leinon suomennos) oli kansilehden kulmasta taittunut koirankorvalle. Takakannessa oli tahmainen laikku.

Pitää varmaankin monistaa yleiset lainausohjeet liitettäväksi jokaisen lainaan lähtevän kirjan väliin.

Trenditietoinen mies

Kuten kaikki blogin pitkäaikaiset lukijat ovat varmasti havainneet, Dessu on trendien haistelijana ja noudattajana parasta ykkösluokkaa. Tuskin yksikään ajassa elävä megatrendi tai vähäisempikään virtaus pääsee livahtamaan ohitseni ilman että tartun siihen uteliaan innostuneella otteella.

Erityisen ylpeä olen sellaisista tapauksista, joissa olen onnistunut olemaan nykytrendin edelläkävijä jo vuosia ennen kuin ilmiö on puhjennut laajaan tietoisuuteen. Tässä esittelen kaksi sellaista.

1. Ravinto

Olen viime vuoden aikana kokeillut ja hyväksi havainnut uudet tuotteet nimeltä härkis ja nyhtökaura, jotka on tarkoitettu kasvispohjaiseksi lihan korvaajaksi.

En ole ehdoton kasvissyöjä, mutta painotan ruokavaliotani siihen suuntaan. Kala ja kana kelpaavat myös mutta punainen liha ei. Yksi nuotiossa tikun nokassa kärvennetty makkara kesässä kuuluu myös perinteisiin, ettei menisi liian tiukaksi.

Pääsin kasvisruoan makuun jo nuorena opiskelijakollektiivin mukana. Tästä olen kirjoittanut usein aikaisemminkin, joten en nyt toista samoja asioita. Mutta näen olevani tässä asiassa edelläkävijä. Harva 60+ ikäinen äijä tässä maassa suhtautuu samoin. Ihmettelyä ja pilkkaa olen äijäporukoissa saanut osakseni.

2. Vaihtoehtoiset faktat

Edellinen kohta hahmottuu yleisessä some-keskustelussa punavihervasemmistolaisten ituhippien haihatteluksi, joten tasapuolisuuden nimissä mainitsen toisen omakohtaisesti läheisen megatrendin sieltä poliittisen kentän toiselta puolelta, konservatiivisoikeistolaisen kristillissiveellisestä realismista.

Elämme totuudenjälkeistä aikaa, kuten moneen kertaan on julistettu. Minä hallitsin tämänkin trendin jo aikaisessa vaiheessa ja hallitsen edelleen, kuten jokaisen blogiani tarkasti lukevan on täytynyt havaita. Ellei joku ole havainnut, hän on luultavasti jonkinlainen hämysilmä. Sanotaanhan se tuossa sivun oikeassa reunassa olevassa profiiliesittelyssäkin, että olen hyvä hämäämään.

Tämänkin taidon hallitsin jo nuorena. Esimerkkejä voisin kertoa vaikka kuinka paljon. Valitsen tähän yhden.

Vuodenvaihteessa 1969 - 70 sain vanhemmiltani apurahan osallistuakseni kielikurssille Tampereella. Ylioppilaskirjoitukset olivat lähestymässä.

Olin kyllä Tampereella mutta en kielikurssilla. Vietin laatuaikaa erään ihanan Airin kanssa. Ensin asuimme hatarassa ja ränsistyneessä puutalossa sijainneessa matkustajakodissa Kyttälänkadulla. Sitten siirryimme Emmaus-hotelliin aseman viereen, koska hirmupakkasilla puutalo kävi kaikista lämmittelypuuhista huolimatta kylmäksi. Emmaus kävi kyllä kalliiksi, sillä kristillis-siveellisistä syistä siellä piti maksaa kahdesta huoneesta, vaikka tarvitsimme vain yhden.

Mutta kovasti minua kotona kehuttiin, kun olin viitsinyt joululomanikin uhrata opiskeluun. Otin kehut nöyrästi vastaan.

Nykyisin tällaisesta käytetään nimitystä "vaihtoehtoiset faktat" (alternative facts). Tämä jos mikä on suuressa maailmassa megatrendi. Suomeenkin se on saapumassa, sillä kaksikin puoluetta kävi Amerikoissa oppia hakemassa.

Mutta minä olin edelläkävijä. Ja oppikirjakin löytyy.

Lasinkirkas, hullunrohkea

Helsingin Sanomien e-lehden tilaajaetuna on ilmainen viikon kirja. On siellä ollut muutama kiinnostavakin. Nyt on sellainen, Aila Meriluodon elämää ja runoutta tarkasteleva "Lasinkirkas, hullunrohkea" (Panu Rajala WSOY 2011).

Minulta harvoin jää lukematta vastailmestynyt kotimaista kirjallisuutta tarkasteleva uusi teos, mutta tämän kanssa niin on käynyt. Siksi on iloinen yllätys, että iso umpikaupallinen firma valitsee tämän kirjan listalleen. Ehkä syy on siinä, että kirjoittaja yleisesti tunneituista syistä herättää laajaa kiinnostusta, ei niinkään kirjan aihe.

Rajalan kirjaa on ollut hauska lukea tabletiltakin, vaikka paperille painetun kirjan ystävä olen. Kyllä hän kirjoittaa osaa ja saa paljon irti aiheestaan. Tunnen kyllä molempia, sekä kirjoittajaa että kirjan kohdetta, edellistä opiskeluvuosilta, jälkimmäistä melkein koko tuotannon läpi lukeneena mutta myös Töölön kaduilla ja puistoissa usein vastaan tulleena.

Erityisen kiinnostavaksi nousee alkupuolen luvut, jotka käsittelevät Meriluodon esikoisteoksen syntyä ja vastaanottoa. ("Lasimaalaus" WSOY 1946). Tunnen aiheen entuudestaan hyvin, mutta Rajala tuo aiheeseen myös uutta näkökulmaa.

Minulle entuudestaan tuntematon uusi näkökulma on yksityiskohtainen kuvaus (kirjeisiin perustuva) Lasimaalauksen syntyvaiheista yhdistettynä Meriluodon yksityiselämän käänteisiin. Kaksikymppisellä Meriluodolla on menossa kiihkeä romanssi savolaisen vaalean opiskelijapojan kanssa. Kiihkeys tosin ei etene kovin intiimille tasolle, sillä jonkinlainen älyllis-analyyttinen angsti on päällimmäisenä. Tämän romanssin käänteistä ja tunnelmista jäi Lasimaalaukseen monia merkkejä.

Nuoren savolaispojan nimi on kiinnostava: Kai Laitinen. Kirjallisuusihmiset tuntevat kyllä nimen. Hänestä tuli aikaa myöten Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori. Minullakin on opintokirjassani monta Laitisen merkintää kurssisuorituksista. Mutta sitä en tiennyt, että nuori Kai on Lasimaalauksessa mukana niin keskeisesti.

Kai sai kuitenkin Ailalta rukkaset, vaikka kuinka vonkasi. Tässä vaiheessa minun piti kaivaa hyllystäni esiin tuo Lasimaalaus ja lukea tutun kirjan runoja uudestaan täydennettynä tiedoilla Kain osuudella. Piti myös kaivaa esiin Kai Laitisen kirjoittama Suomalaisen kirjallisuuden historia ja katsoa, mitä hän sanoo nuoruudenaikaisesta epätoivoisesta ihastuksestaan ja tämän runoista, joissa hän itse on haamuna taustalla.

Professoritason ihailijoita Ailalla riitti, vaikka yksi tuleva saikin rukkaset. Iäkkään polven arvovaltainen professori V. A. Koskenniemi innostui nuoresta runoilijaneidistä niin, ettei meinannut pysyä housuissaan. Kirja-arvostelu Uudessa Suomessa yltyi ylimaalliseen ylistykseen, eikä vanhan herran innostuminen jäänyt pelkäksi kirjalliseksi ihailuksi.

Minulla on siis kolme kirjaa rinnakkain luettavana, samasta aiheesta. Juuri näin haluan kaikki kirjani lukea, toisiaan täydentäen, monesta näkökulmasta. Ja aiheesta puheen ollen täytyy lopuksi asiaa tuntemattomille blogin lukijoille lisätä, ettei kirjallisuuden professori emeritus Panu Rajala itsekään ollut immuuni Ailan vetovoimalle.

Hieno runoilija, hieno kirja tämä Lasimaalaus. Nuoren hentoisen näköisen neidin muodoltaan perinnetietoinen mutta sisällöltään ihmeellisen uhmakas julistus juuri sodasta selvinneen suomalaisille. Tunnetuin näistä runoista taitaa olla lauluksi muuttunut "Kakskymmentä suvea sulta sain".