Löysin kesällä aitan
ullakolta vanhan Rubikin kuution. Hyvin se toimi.
Hyvin se toimi siis siinä
mielessä, että palikat pyörivät notkeasti, vaikka vuosikymmeniä olivat olleet
veivaamatta. Öljyt eivät olleet vuotaneet, vai miten lie se oli liukkaasti
liikkuvaksi tehty. Ei kuulunut edes saumoista narinaa.
Huonommin se toimi siinä
mielessä, että en vieläkään onnistunut saamaan värejä järjestykseen. Joskus
nuorena olen ennenkin yrittänyt.
Nuorempi sukupolvi ei taida
tietää, mikä Rubikin kuutio on. En ryhdy tässä selostamaan. Katsokaa
Wikipediasta.
Oikein otsa kuprulla yritin,
mutta ei. Tuloksettomasta palikoiden pyörittelystä tulee vain äkäiseksi.
Siinä tuntee itsenä
tyhmäksi. Saa alemmuuskompleksin. Tällaisessa murheen laaksossa ei auta muu kuin
lohduttaa itseään helpommilla älypähkinöillä. Sellaisilla, joissa tietää
onnistuvansa.
Minulla on vajan laatikossa
tallessa vanha pirunnyrkki. Aika likainen se on, ehkä jotenkin homehtunut,
kuten kuvasta näkyy. Ei se ole ihme, sillä se on peräisin jostain 1950-luvulta
eikä sitä varmasti ole käsitelty millään puunsuoja-aineilla.
Pirunnyrkin osasin koota
vanhasta muistista. Itsetunto vahvistui, mieliala kohentui.
Matemaatikkokaverini on
joskus sanonut, että Rubikin kuution ratkaiseminen onnistuu helposti
matemaattisen ajattelun johdonmukaisena lopputuloksena, ei sattumanvaraisen
pyörittelyn tuloksena. Pitäisikö uskoa? Myönnän, minulta puuttuu matemaattinen
johdonmukainen ajattelu.
Pistin piruuttani kolmelle
kesävieraalle käteen Rubikin kuution. Ei onnistunut keneltäkään. Pistin
samoille vieraille myös pirunnyrkin. Ei onnistunut sekään. Eivät he mitään
matemaatikkoja kylläkään olleet, yksi kirjastonjohtaja, toinen muusikko, kolmas
kirjailija. Humanistiretkuja.
Yksi sanoi viisaasti hetken
palikoita veivattuaan: "Ei sinulla sattuisi olemaan kuplamuovia,
mieluummin poksauttelisin niitä."