Ensimmäinen
kosketukseni yliopistoon tapahtui Jyväskylässä kesällä 1970. Filosofiaa
pitkälle opiskellut kaverini ylipuhui minut tulemaan kuuntelemaan tärkeää
aihetta, kybernetiikkaa. Seminaaria piti professori Yrjö Ahmavaara.
Minulla
ei ollut tarkempaa tietoa, mitä kybernetiikka on. Olinhan vasta 19-vuotias ja
juuri ylioppilaaksi päässyt. Mutta ei se mitään, kaveri vakuutti että kyllä
kiinnostun.
Minä
puolestani ylipuhuin senaikaisen tyttöystäväni, 17-vuotiaan hippityylisesti
pukeutuvan ihastuksen mukaan.
Täytyy
myöntää, että muutaman päivän kestänyt seminaari ei riittänyt avaamaan
kybernetiikan syvintä olemusta, mutta kiinnostavaa siellä kyllä oli. Ilmapiiri
oli innostunut, keskustelut ja väittelyt olivat uudenlainen elämys
auktoriteettikeskeisen lukion jälkeen. Tuli oivallus toisenlaisen oppimisen
mahdollisuudesta.
Sellainen
oppiminen sitten lähtikin vauhtiin, sillä erotuksella, että ymmärsin
käsiteltävät asiat. Humanistiset aineet olivat lajini. Pääosin saamani opetus
on ollut hyödyllistä ja antoisaa. Arvostukseni yliopistoa kohtaan on suurta. Se
tuntuu joka kerta kun kävelen Yliopiston päärakennuksen tai Porthanian ohi.
Olen
kohdannut opiskelu-urallani koko joukon mieleen painuneita persoonallisuuksia.
Yksi
heistä, yleisen kirjallisuustieteen professori Hannu Riikonen piti tänään
viimeisen luentonsa. Hän jää eläkkeelle. Sen luennon olisin halunnut kuulla.
Riikoselle
olen tenttinyt monta kurssia ja kirjoittanut monta esseetä ja tutkielmaa.
Hänelle ei meinannut kelvata mikään, aina oli jotain huomautettavaa. Se
ärsytti, mutta vähitellen alkoi tajuta, mistä on kysymys. Löysät piti ymmärtää
jättää pois. Piti löytää ydinasiat ja keskittyä niihin. Piti oivaltaa
yhteyksiä, löytää vertailukohtia, oivaltaa merkityksiä. Ja piti olla
omintakeinen ja käyttää kieltä tarkasti. Ja lukea koko ajan, lukea paljon.
Luennoilla
tunsi pääsevänsä sivistyksen ytimeen. Originellin professorin lempiaiheita
olivat erityisesti James Joyce ja Homeros. Niistä riitti loputtomasti
tarkastelukohtia, olihan molemmilla sama teema, Odysseus ja Odysseia. Ja siihen
kiilasi kolmanneksi osapuoleksi Pentti
Saarikoski.
Lehdestä
luen, että Riikosen jälkeen hänen professuuriaan ei enää täytetä, säästösyistä.
Tätä
en osannut odottaa. Yliopisto ja kirjallisuustiede yhtenä tärkeänä osana sitä
on kulttuurilaitoksena selvinnyt vaikka millaiset historian vaiheet, sodat ja
kaikki, mutta nykyhallituksen markkinahenkisestä politiikasta se ei enää ehjänä
selvinnyt.
Luulen,
että tällaista asennetta kansakunta vielä katuu. Sivistyksen alasajo on räikeää.
Erityisesti se näyttää kohdistuvan humanistisiin aloihin. Tuskinpa opetusministeri ampuu yhtä suoria osumia
Kauppakorkeakouluun, jossa opitaan poliittisesti käyttökelpoisempia asioita,
kuten vaikkapa verosuunnittelua.
Professoria
näkee aika usein kadulla. Hän viuhtoo ripeää vauhtia vastaan baskeri päässä ja
salkku kainalossa. Mietin, että siellä salkussa on varmaan nykyopiskelijoiden
esseitä, punakynämerkintöjä täynnä. Sivistys siinä etenee. Kuinkahan tästä
eteenpäin?
Kuvassa
ote opintokirjastani. Professori Riikosen nimikirjoitus on tällä sivulla moneen
kertaan. Tiukassa näyttivät olleen arvosanat.