Matkan vaivat ja harmit

Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, olisin tänään (maanantaina) lähdössä matkalle. Tuli kuitenkin muutos suunnitelmaan.

Päämäärä oli Tukholma, ja tarkoitus oli viipyä kuukauden verran. Asunto Södermalmilla lähellä Hornstullia oli varattuna. Tukholma on minulle tuttu paikka, asuin siellä monta vuotta 70-luvulla. Lentolippukin oli ostettu.

Todellakin lentolippu, ei laivalippu. Tämä omituisuus johtuu edellisillan kiireestä. Pakollisen menon vuoksi en olisi ehtinyt iltalaivaan. Tukholmassa oli kuitenkin tarkoitus osallistua erääseen tapahtumaan jo maanantai-iltana.

Nyt tuntuu helpottavalta. Pitkäaikaiset blogin lukijat muistanevat, että en ole lentämisen ystävä. Vaikka olen paljon joutunut matkustamaan lentäen, en ole oppinut pitämään lentämisestä.

Yritin lohduttaa itseäni lieventävillä seikoilla. Lento Tukholmaan kestää vain 55 minuuttia. Siinä ajassa kone ei ehkä ehdi nousta hirveän korkealle. Jos kone putoaa, pudotaan matalammalta. Tuli mieleen myös Ikaros ja se kuinka hänelle kävi, kun lensi liian korkealle.

Kaiken siis jouduin peruuttamaan, ja se tuntuu helpottavalle. Tukholmaan lähtö toteutuu kyllä joskus myöhemmin, ja silloin toivottavasti laivalla.

Tukholman sijaan olen tiistaina lähdössä junalla Pohjanmaalle. Junasta pidän. Se ei putoa, ei ainakaan korkealta. Olen viime aikoina matkustanut vähän väliä Helsingistä Vaasaan. Siellä minua tarvitaan, voin olla avuksi. Ikävä puoli on, että joudun taas hotelliin. Niissä nukkuminen sujuu aina huonosti. Oletuksena on, että viivyn kaksi tai kolme yötä, mutta jos tilanne vaatii, voin olla pidempäänkin.

Viimeksi Pendolinossa ei toiminut mikään, ei edes ravintolavaunu. Hirmupakkanen oli jäädyttänyt. Piti sinnitellä tablettia lukien. Junassa  oli kyllä mielenkiintoisen näköisiä matkustajia, mutta olin kai liian yrmeän näköinen, ettei kontakteja tullut. Yhtäkin herraa katsoin, että tuossa on aineksia samaan kuin Hitchcocin elokuvassa Muukalaisia junassa.

Siinä tennistähti Guy tutustuu erääseen Brunoon. Puhtoinen urheilijasankari kohtaa demonisen hahmon. Sitten alkoi tapahtua outoja asioita. Voisikohan tällaista osua minunkin kohdalleni. Minä tietysti olisin kyvykkäämpi selviytyjä kuin naiivi Guy. Ihan vaan mielen virkistykseksi, sillä hieman alan tympääntyä radanvarren pajukoiden katseluun.

Järkevä vaihtoehto siivousta helpottamaan

Suursiivouspäivistä en pidä. Onneksi niitä voi lykätä tuonnemmaksi. Tänään kuitenkin olin tarmokkaalla tuulella ja ryhdyin tuulispään lailla toimeen jo puoliltapäivin, heti kun olin lukenut sanomalehdet.

Siivotessa tulee pohtineeksi syvällisiä.

Tilaankohan liikaa lehtiä? Niitä kertyy eteisen nurkkaan isot pinot. On melkoisen vaivalloista kantaa niitä takapihan paperinkeräyslaatikkoon. Minulle tulee kolme sanomalehteäkin, Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet ja lapsuuteni kotikaupungin Keskisuomalainen. Onneksi luovuin muutama vuosi sitten siitä tamperelaisesta.

Lisäksi tulee kesämökkiseudultani kaksikin paikallislehteä. Ja tietysti aika monta harrastus- ja ammattilehteä, Parnasso, Filmihullu, Ruumiin kulttuuri ja muutama tiedelehti. Päälle vielä asiakaslehdet ja ilmaisjakelut, nämä Yhteishyvät ja sen sellaiset.

Välillä kaduttaa, kun tällä tavalla rääkkään postinkantajaa. Pitäisikö tehdä niin kuin Yliopisto teki, lopetti yli tuhat lehtitilausta, kun kolmen kovan puolueen hallitus vei rahat. Kutsuvat sitä toiminnan tehostamiseksi.

Aina kun alan kantaa lehtinippuja ulos, mieleen tulee vaihtoehto. Jospa en viekään lehtiä ulos. On nimittäin olemassa järkevä ja perusteltavissa oleva vaihtoehto.

Vaihtoehdon olen kirjoittanut muistivihkoon vuosia sitten. Se löytyi arvovaltaisesta julkaisusta nimeltä Kotiliesi 3 / 1978 palstalta "Niksikotiliesi". Se kuuluu näin:

·          Vanhoja lehtiä ei kannata heittää pois. Kun tulee tavallista enemmän vieraita, lehtinipuista saa hyviä istuimia.

Rock oli rajaton riemu

Olen aikoja sitten menettänyt otteeni populaarin nuorisomusiikin uusiin ilmiöihin. Kuulee sitä silti väkisinkin, ainakin silloin kun kääntää radion pois Yle-puheelta urheilulähetyksen alkaessa.  Valtaosalta tulee vaikutelmaksi, että ei ole hääviä.

Aina välillä herää kysymys, onko vika musiikissa vai sittenkin minussa. En ihan ilman kidutuskuulustelua menisi tunnustamaan.

Olen sukupolvea, joka oli 14-vuotias, kun Beatles ilmestyi. Maailma ei sen jälkeen ollut entisensä.

Siitä alkoi intensiivinen aika. Kohta tunsin kaikki bändit ja levyt ja kappaleet ja sanat. Osasin luetella bändien nykyiset ja entiset jäsenet ja tiesin kaiken tarpeellisen trivian. Englannin kielenkin opin suurelta osalta pop-musiikista. Lehdet tulivat luetuiksi: Fabulous, Melody Maker, New Musical Express, ja vielä Idolnytt Ruotsista. Ja Suosikin lakanoita seinille.

Beatles puuttuu, mutta koko lailla kaikki muut huippubändit olen onnistunut kokemaan myös konserteissa, jopa sellaiset legendat kuin Jimi Hendrix Experience ja The Band.  Myös Rolling Stones alkuperäisessä kokoonpanossaan. Beatlesin puuttumista hieman korvaa valokuva Abbey Roadin suojatieltä.

Ei minulla siis mitään asenneongelmaa lajityyppiä kohtaan pitäisi olla. Mistä siis on kysymys, kun enää ei maita? Hiipumisen ensimerkkejä alkoi näkyä 70-luvulla, 80-luvulla oli vielä jotakin jäljettä, 90-luvulla vain rippeet ja sen jälkeen vain jotain aivan satunnaisesti. Tilalle on tullut yhä enemmän klassinen musiikki.

Mutta kyllä se vanha maittaa edelleen. Minulla on tallella iso varasto sen kultakauden LP-levyjä, eikä niiden viehätys ole vähentynyt. Olen myös käynyt kuuntelemassa vanhoja bändejä, jos niitä tässä maailmankolkassa on liikkunut.

Siksipä ilahdutti, kun selailin "Ticketmaster Finland" -sivuja (tällaisen uuden nimen ovat keksineet Lippupalvelulle!). Sieltä löytyi kiinnostavaa.

Maaliskuussa tulee Jethro Tull. Marraskuussa Procol Harum. Ostin heti liput molempiin.

Eivät taida nykynuoret tietää tällaisista. Eivät bändit alkuperäisessä koostumuksessaan ole, mutta tärkein on tallella. Karismaattiset solistit Ian Anderson ja Gary Brooker ovat edelleen mukana.

Molemmat olen nähnyt varsin hiljattain (2010 ja -11), Keitele-jazzissa Äänekoskella. Huippuvire oli tallella.

Näillä molemmilla oli aikoinaan iso vaikutus siihen, että tiukka rokkijätkä alkoi tajuta, että klassisesta musiikistakin voi löytyä jotain hyvää. Kaverini, joka oli klassisen musiikin ammattilainen, osoitti minulle miten Whiter Shade of Pale -kappale lainailee J. S. Bachia. Ja Bachia soittaa myös Jethro Tull. Tästä pääsee kuuntelemaan, kuinka Ian Anderson käsittelee huilullaan Bachin kappaletta Bourée. Tällainen rock-versio ei varmaankaan saa arvostusta klassisen musiikin ystävien taholta, mutta minulle se oli väylän avaus johonkin tuntemattomaan, josta pikkuhiljaa tuli pääasia.

Tulossa on vielä Jefferson Airship, mutta sitä mietin vielä, sillä se osuu huonoon ajankohtaan. Mutta vähiin ovat käyneet nämä kelvolliset. Ennen oli tämäkin paremmin, vai muistakohan ihan väärin...