Perinteitä kunnioittaen

Nyt se on nähty. James Bond. En ole niin ketterä kuin jotkut, esim. pitkäaikainen blogiystäväni, joka kirjoitti  jo nähneensä tuliterän Spectren. Minä sen sijaan näin vasta sen viimeistä edellisen, Skyfallin,  joka tuli lauantaina televisiosta. Uusimman näen viimeistään sitten, kun se tulee televisiosta. Tai ehkä harkitsen, menisinkö katsomaan sen heti elokuvateatterissa.

Uudet Bondit ovat aina epäilyttäneet minua. Olen kai konservatiivi, sillä Sean Connery on minusta ainoa oikea Bond. Näin "Dr. No" -elokuvan heti tuoreeltaan, varmaankin 1963. Kyllä Roger Moorekin sitten menetteli, mutta myöhemmät päätähdet eivät ole saaneet luottamustani.

Skyfall oli kuitenkin yllättävän perinnetietoinen, joten muistikuvia charmikkaasta Conneryn kulta-ajasta tipahteli vähän väliä. Jopa Aston Martin DB5 löytyi  Bondin tallista ja pääsi taas käyttöön. Pahikseksi löytyi tietysti taas maaninen rikollisnero. Pelikasinollakin käytiin ison rahakasan kanssa, mutta nyt ei ylletty Kultasormen herkkuhetkien tasolle. Takaa-ajokohtaus kuului tietysti perinteisiin. Nyt rymisteltiin pitkin Istanbulia.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt perinteitä kunnioittaen. Bikinipimua ei Bondin vierellä ollut kaahailemassa. Bondin persoonassa ei ollut entisenlaista eleganssia, pikemminkin hänessä oli arkipäiväistä työmiestä. Tietotekniikka oli Britannian salaisessa palvelussakin syrjäyttänyt vanhan koulukunnan parhaina päivinään kehittämät tekniset ihmevempulat. Eikä Bond ollut enää hääppöisessäkään kunnossa, sillä leuanvedot ja muut kuntotestit menivät nippa nappa hyväksytysti läpi.

Täysin uutta oli päähenkilöiden taustan avaaminen. Katsoja sai nähtäväkseen Bondin ja hänen esinaisensa traumaattista menneisyyttä, jopa lapsuuteen asti ulottuvaa. Pidin tätä onnistuneena uudistuksena.

Suurin yllätys oli kuitenkin ennalta aavistamaton poikkeaminen ns. korkeakirjalliseen kulttuuriin, vieläpä kesken hurjan takaa-ajon Lontoon metrotunneleissa.

Bondin pomo M alkoi yllättäen lausua runoa kesken kuulustelun, jossa korkea-arvoisille poliitikoille piti vakuuttaa, että 00-agentit ovat tarpeellisia vielä tietotekniikan aikakaudellakin.

Eikä se ollut mikä tahansa loru. Sen kirjoittaja on silosäkeen taitaja, lordi Alfred Tennyson (1809 - 1892). Näin M sen elokuvassa lausui:  

Tho’ much is taken, much abides; and though

We are not now that strength which in old days

Moved earth and heaven; that which we are, we are; 

One equal temper of heroic hearts,

Made weak by time and fate, but strong in will 

To strive, to seek, to find, and not to yield.

Tuli totta kai halu selvittää runon tausta, kun se tällaiseen paikkaan oli päässyt. Paljon ei näin nopeasti löytynyt. Katkelma löytyy runoelmasta Ulysses (1842). En tuntenut runoa aikaisemmin enkä löytänyt tietoja sen suomennoksesta. Elokuvan tekstityksessä se käännös meni näin:  

On meistä kaikonnut voima, 

joka maat, taivaat myllersi 

olkaamme siis mitä olemme 

Karaistunut sankar´joukko 

heikentämänä ajan ja kohtalon 

Mut tahtonsa on vahva 

Se uurastaa, etsii löytääkseen eikä hellitä.

(Kuvassa ei ole agentti Bond vaan runoilija Tennyson)

Poliisiasemalla

Pasilan poliisiasemalla minulta otettiin sormenjäljet.

Se oli pelottavaa, vaikka konstaapeli yritti kyllä olla kohteliaan ystävällinen. Tilanne oli kuitenkin minulle outo, olin ensikertalainen, ikinä ennen en ole joutunut tällaiseen. Tuli tunne, että tästä pitää päästä karkuun. Tajusin kuitenkin, että viisainta on pysyä rauhallisena, tai ainakin yrittää näyttää rauhalliselta. Muuten menee homma mönkään.

Onnistuihan se kun oikein yritin. Ehkä konstaapelille tuli vaikutelma, että tämä mies taitaa olla tottunut tällaiseen.

Passini oli mennyt vanhaksi. Uuteen piti mennä antamaan sormenjäljet. Valokuvassakin olin käynyt, ja kuva on kamalin, mikä minusta on koskaan otettu. Yleensä minä onnistun hyvin valokuvissa. Osaan kuulemma poseerata. Nyt kuitenkin näytin kuvassa lähinnä epäsosiaaliselta syrjäytyneeltä rikolliselta. Ei ihme, että piti antaa sormenjäljet.

Uusi passi lähetetään R-kioskille. Ei tarvitse enää mennä uudestaan poliisiasemalle.

R-kioskit ovat näköjään monipuolistamassa palvelujaan. Ei ole kauan siitä, kun vitsinä vaadittiin, että keskiolut R-kioskiin. Silloin se tuntui mahdottomalta uudistukselta. Uskokaa minua, kohta siellä myydään käsiaseita, Amerikan malliin. Ja hoidetaan autojen katsastus. Ja myydään reseptilääkkeitä.

Onni potkii

Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä kerrottiin äskettäin, että vapaaehtoistyötä tekevät kuusikymppiset ovat onnellisempia kuin ne, jotka eivät tee vapaaehtoistyötä. Tämä pätee nimenomaan yli kuusikymppisiin, siis suurten ikäluokkien ihmisiin, jotka enimmäkseen ovat jo eläkeläisiä. Nuoremmat eivät tietenkään työkiireiltään ehdi samassa mitassa vapaaehtoistöihin. Heistä sen sijaan onnellisempia ovat ne, jotka antavat rahalahjoituksia hyväntekeväisyyteen, kuin ne, jotka eivät anna.

Minä olen yli kuusikymppinen. En ole osallistunut vapaaehtoistyöhön. Minulla on siis onnellisuusvaje moniin ikätovereihini verrattuna. Pitäisi tehdä jotain asian korjaamiseksi. Aikaa ja halua kyllä olisi. En vain ole tullut ryhtyneeksi etsimään sopivaa väylää päästä mukaan.

Olen kyllä miettinyt. Voisin ehkä kerätä rahaa pakolaisten hyväksi. Luulisin kuitenkin, että minusta olisi enemmän hyötyä ihmisten kohtaamisessa. Voisin opettaa suomen kieltä ja kulttuuria. Kynnys opetustyöhön olisi matala, sillä minulla on pitkä kokemus. Myös motivaatio olisi korkeaa tasoa. Haluaisin olla mukana ottamassa uudet tulokkaat myönteisesti vastaan.

Kai siitä onnelliseksi tulisi, ihan siinä sivutuotteena, kaupanpäällisiksi. Voisi tulla uusia kiinnostavia tuttavuuksiakin.

*    *   * 

Vanha viisastelu sanoo, että raha ei tee onnelliseksi mutta - - . Miten jatkuikaan? Voisi siis kuvitella, että suomalaisten onnellisuus on lisääntymään päin näin laman ja talouskriisin aikana. Kaikkialla säästetään ja leikataan, ainoana poikkeuksena johtajabonukset.

Olen tarkkaillut, näyttävätkö ihmiset, erityisesti iäkkäät ihmiset, onnellisilta. Eivät minun mielestäni. Jotkut näyttävät peräti säälittäviltä, aroilta ja eksyneiltä kaupan kassajonossa pankkikorttinsa kanssa. Jotkut ehkä näyttävät korkeintaan kohtuullisen tyytyväisiltä istuessaan puiston penkillä.

Sanotaan, että Amerikassa ihmiset ovat onnellisempia, myös vanhat. Ainakin he puhuvat ja hymyilevät koko hammasrivillään ja mäiskivät kädellä toisiaan rohkaisevasti hartioille. Suomessa ollaan synkempiä. Suomessa istutaan penkillä karvat korvilla eikä sanota mitään, paitsi juovuksissa kirjoitetaan vihapuheita. Vaikka mitä tapahtuisi, vaikka osuisi kohdalle loton jättipotti, siitä ei mainita.

Onnellisuutta on vaikeampi arvioida.

Minä en voittanut lotossa vaan Unicefin arpajaisissa. Tiedättehän, posti tuo kirjekuoren, jonka sisällä on viisi arpaa ja maksulappu. En tietenkään voinut olla repimättä arpoja auki ja katsomatta.

Ei tullut päävoittoa, mutta oli pienempi voitto, ekologinen kynäsetti. Sellainen voisi olla hyvä. Ei muuta kuin kolmekymppiä Unicefin tilille ja netti-ilmoitus koodinumeroineen palkinto-osoitteeseen. Ei mennyt monta päivää, kun posti toi kynäsetin (kuva). Oikein hyvä, oikein miellyttävä käsituntuma.

Vanhaan taskumuistikirjaani olen joskus aikoja sitten kirjoittanut mietelauseen, joka sopii tähän  (lähdetieto on jäänyt merkitsemättä). 

"Onnellisuus on yliarvostettua. Saisi riittää että on iloinen silloin tällöin."