Onni potkii

Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä kerrottiin äskettäin, että vapaaehtoistyötä tekevät kuusikymppiset ovat onnellisempia kuin ne, jotka eivät tee vapaaehtoistyötä. Tämä pätee nimenomaan yli kuusikymppisiin, siis suurten ikäluokkien ihmisiin, jotka enimmäkseen ovat jo eläkeläisiä. Nuoremmat eivät tietenkään työkiireiltään ehdi samassa mitassa vapaaehtoistöihin. Heistä sen sijaan onnellisempia ovat ne, jotka antavat rahalahjoituksia hyväntekeväisyyteen, kuin ne, jotka eivät anna.

Minä olen yli kuusikymppinen. En ole osallistunut vapaaehtoistyöhön. Minulla on siis onnellisuusvaje moniin ikätovereihini verrattuna. Pitäisi tehdä jotain asian korjaamiseksi. Aikaa ja halua kyllä olisi. En vain ole tullut ryhtyneeksi etsimään sopivaa väylää päästä mukaan.

Olen kyllä miettinyt. Voisin ehkä kerätä rahaa pakolaisten hyväksi. Luulisin kuitenkin, että minusta olisi enemmän hyötyä ihmisten kohtaamisessa. Voisin opettaa suomen kieltä ja kulttuuria. Kynnys opetustyöhön olisi matala, sillä minulla on pitkä kokemus. Myös motivaatio olisi korkeaa tasoa. Haluaisin olla mukana ottamassa uudet tulokkaat myönteisesti vastaan.

Kai siitä onnelliseksi tulisi, ihan siinä sivutuotteena, kaupanpäällisiksi. Voisi tulla uusia kiinnostavia tuttavuuksiakin.

*    *   * 

Vanha viisastelu sanoo, että raha ei tee onnelliseksi mutta - - . Miten jatkuikaan? Voisi siis kuvitella, että suomalaisten onnellisuus on lisääntymään päin näin laman ja talouskriisin aikana. Kaikkialla säästetään ja leikataan, ainoana poikkeuksena johtajabonukset.

Olen tarkkaillut, näyttävätkö ihmiset, erityisesti iäkkäät ihmiset, onnellisilta. Eivät minun mielestäni. Jotkut näyttävät peräti säälittäviltä, aroilta ja eksyneiltä kaupan kassajonossa pankkikorttinsa kanssa. Jotkut ehkä näyttävät korkeintaan kohtuullisen tyytyväisiltä istuessaan puiston penkillä.

Sanotaan, että Amerikassa ihmiset ovat onnellisempia, myös vanhat. Ainakin he puhuvat ja hymyilevät koko hammasrivillään ja mäiskivät kädellä toisiaan rohkaisevasti hartioille. Suomessa ollaan synkempiä. Suomessa istutaan penkillä karvat korvilla eikä sanota mitään, paitsi juovuksissa kirjoitetaan vihapuheita. Vaikka mitä tapahtuisi, vaikka osuisi kohdalle loton jättipotti, siitä ei mainita.

Onnellisuutta on vaikeampi arvioida.

Minä en voittanut lotossa vaan Unicefin arpajaisissa. Tiedättehän, posti tuo kirjekuoren, jonka sisällä on viisi arpaa ja maksulappu. En tietenkään voinut olla repimättä arpoja auki ja katsomatta.

Ei tullut päävoittoa, mutta oli pienempi voitto, ekologinen kynäsetti. Sellainen voisi olla hyvä. Ei muuta kuin kolmekymppiä Unicefin tilille ja netti-ilmoitus koodinumeroineen palkinto-osoitteeseen. Ei mennyt monta päivää, kun posti toi kynäsetin (kuva). Oikein hyvä, oikein miellyttävä käsituntuma.

Vanhaan taskumuistikirjaani olen joskus aikoja sitten kirjoittanut mietelauseen, joka sopii tähän  (lähdetieto on jäänyt merkitsemättä). 

"Onnellisuus on yliarvostettua. Saisi riittää että on iloinen silloin tällöin."

Sirkushuveja ja leipää

Koska olen kuullut, että shoppailu aiheuttaa mielihyvää, lähdin Kannelmäen jättimarkettiin eli radikaalikielellä ostoshelvettiin. Sinne pääsee bussilla numero 41 melkein kotioveltani.

Ostin uudet sukat ja kalsarit. Aiheuttavatko ne mielihyvää, sen näkee. T-paidankin olisin ostanut, mutta en löytänyt kelvollista. Tarjolla oli vain sellaisia, joissa lukee syvällisiä tai vitsikkäitä mietelauseita rinnassa. Talvitakkiakin katselin, mutta ne olivat kaikki liian sporttisia.

Sitten osuin hyvään paikkaan. Ostoshelvetin keskellä on oma osasto maalaismarkkinoille.

Sieltä löysin saaristolaisleivän, oikein mustan ja painavan. Suurta herkkua. Oikeastaan sellainen tarvitsisi aitoa voita päälle, mutta uskon lääkäreiden varoituksia, joten tyydyn Benecoliin. Hyvää se on niinkin. Aiheuttaa mielihyvää. Shoppailu toimii!

Kirjoituksen otsikko johtuu siitä, että kävin entisen työpaikkani ryhmän mukana sirkus Finlandiassa, joka esiintyy Helsingin Kaisaniemessä. En oikein osaa suhtautua. Taidokasta se oli, mutta pelottavaa. Kaikenlaiset kuolemanpyörät ja trapetsit aiheuttavat minussa ahdistusta. Helpotus tuli vasta sitten, kun ohjelma loppui eikä kukaan ollut pudonnut korkeuksista. Ei minun lajini.  (Kuvassa saaristolaisleipä. Sirkusta en hoksannut kuvata, kun jännitin niin.)

Menin markkinoille

Taas sorruin, vaikka olin aikonut pysyä tiukkana.

Menin siis kirjamessuille, vaikka en pidä niistä. Olin aikonut jättää väliin. Sorruin jopa messujen avajaispäivänä enkä viime tingassa niin kuin usein ennen.

Messut eivät ole minun mentaliteettiini sopiva paikka, vaikka kirjaihminen olenkin. Ensinnäkin minulla on kotihyllyissäni lukemista odottavia kirjoja loppuiäksi. En tarvitse lisää. Toiseksi minä haluan katsella ja löytää kirjoja hitaasti, kaikessa rauhassa istuskellen, selaillen ja mietiskellen, en ruuhkan keskellä. Kolmanneksi en viihdy markkinametelin seassa.

Kirjamessut ovat nimenomaan markkinameteliä.  Sinänsä on hyvä, että suuret ihmisjoukot tulevat etsimään luettavaa edes messuille, sillä kirja-ala bisneksenä ei voi hyvin nyky-Suomessa.

Messukeskus on ikävä paikka kirjakaupaksi. Mieluiten viihdyn pienissä antikvariaateissa, joissa voi selailla kirjoja tuntikausia kaikessa rauhassa. Sellaisissa paikoissa tuoksuukin kirjoille. Nyt ne kaikki tutut antikvariaatit olivat isossa hallissa vierekkäin. Ehtii nähdä yhden nurkan ennen kuin tungos työntää pois kohti seuraavaa nurkkaa.

Kaupungin divareihin voi poiketa milloin vain ohi kulkiessaan eikä maksa mitään. Messuille pääsylippu maksoi kympin (alennettu eläkeläishinta) ja lisäksi takin ripustus narikkaan 2,50 e. Minusta se on kohtuutonta, varsinkin kun sekä lipunmyyntiin että narikkaan piti molempiin jonottaa kymmenisen minuuttia. Lisäksi pelkkä Pasilaan matkustaminen on harmillisen rasittavaa, ainakin jos menee junalla. Aseman pitkiä rumia betonikäytäviä ja loputtomasti jalankulkijalle punaista näyttäviä liikennevaloja messukeskusta lähestyttäessä. Nyt oli vielä melkoinen myrskykin lisäharmina.

Mitäkö ostin? Seinäkalenterin ensi vuodelle. Kuvien aiheena suomenruotsalainen modernismi. Hieno, sellaisia ei tavallisen kirjakaupan valikoimista löydy. Nippu joulukortteja tutulta divarinpitäjältä. Vanhanaikaisia, aika kalliita, viidestä eurosta ylöspäin. Raaskineeko niitä lähettää kenellekään. Kaksi pussillista dekkariseuran teetä, pussin kyljessä komisario Palmu. Myyjä ei antanut takuuta teesekoituksen terveellisyydestä. Arsenikkia? Lisäksi keräsin näytenumeroita muutamista ilmaisista kulttuurilehdistä, enimmäkseen ruotsinkielisistä.

Bongasinko julkkiksia? Kyllä, niitä riittää. Sofi Oksanen, Matti Rönkä, Kari Hotakainen... Haastattelut ja keskustelut sen sijaan ovat yleensä yhtä tyhjän kanssa. Niitä en välitä jäädä isommin kuuntelemaan.

Lisäksi käytävillä ja kojuissa tuli vastaan monta tuttavaa, yksi kauan kaivattukin. Se on aina näiden messujen parasta antia.

Nyt pitää varoa, etten innostu menemään uudestaan, sillä messut jatkuvat vielä kolme päivää.

=========

Täydennys (kirjoitettu seuraavana päivänä):
Tulinpa kirjoittaneeksi turhan kategorisesti. Tuo mitä sanoin, ei pidä paikkaansa siinä kohdassa, jossa luki näin: "- -  minulla on kotihyllyissäni lukemista odottavia kirjoja loppuiäksi. En tarvitse lisää - - "

Minulla on hyllyssäni lukemista odottavia vanhoja klassikkoteoksia loppuiäksi, siis antikvariaattitavaraa. Sellaisia en tarvitse lisää, näin luulen. Sen sijaan uutuusteoksia tarvitsen. Niitä en kuitenkaan nyt messuilla ollut etsimässä, sillä niitä saan helpommin ilman tungosta ostetuksi Helsingin keskustan kirjakaupoista. Messuille menin katselemaan erikoisuuksia. Jospa sittenkin osuisi silmiin jotakin, mihin syttyisin - -