Sirkushuveja ja leipää

Koska olen kuullut, että shoppailu aiheuttaa mielihyvää, lähdin Kannelmäen jättimarkettiin eli radikaalikielellä ostoshelvettiin. Sinne pääsee bussilla numero 41 melkein kotioveltani.

Ostin uudet sukat ja kalsarit. Aiheuttavatko ne mielihyvää, sen näkee. T-paidankin olisin ostanut, mutta en löytänyt kelvollista. Tarjolla oli vain sellaisia, joissa lukee syvällisiä tai vitsikkäitä mietelauseita rinnassa. Talvitakkiakin katselin, mutta ne olivat kaikki liian sporttisia.

Sitten osuin hyvään paikkaan. Ostoshelvetin keskellä on oma osasto maalaismarkkinoille.

Sieltä löysin saaristolaisleivän, oikein mustan ja painavan. Suurta herkkua. Oikeastaan sellainen tarvitsisi aitoa voita päälle, mutta uskon lääkäreiden varoituksia, joten tyydyn Benecoliin. Hyvää se on niinkin. Aiheuttaa mielihyvää. Shoppailu toimii!

Kirjoituksen otsikko johtuu siitä, että kävin entisen työpaikkani ryhmän mukana sirkus Finlandiassa, joka esiintyy Helsingin Kaisaniemessä. En oikein osaa suhtautua. Taidokasta se oli, mutta pelottavaa. Kaikenlaiset kuolemanpyörät ja trapetsit aiheuttavat minussa ahdistusta. Helpotus tuli vasta sitten, kun ohjelma loppui eikä kukaan ollut pudonnut korkeuksista. Ei minun lajini.  (Kuvassa saaristolaisleipä. Sirkusta en hoksannut kuvata, kun jännitin niin.)

Menin markkinoille

Taas sorruin, vaikka olin aikonut pysyä tiukkana.

Menin siis kirjamessuille, vaikka en pidä niistä. Olin aikonut jättää väliin. Sorruin jopa messujen avajaispäivänä enkä viime tingassa niin kuin usein ennen.

Messut eivät ole minun mentaliteettiini sopiva paikka, vaikka kirjaihminen olenkin. Ensinnäkin minulla on kotihyllyissäni lukemista odottavia kirjoja loppuiäksi. En tarvitse lisää. Toiseksi minä haluan katsella ja löytää kirjoja hitaasti, kaikessa rauhassa istuskellen, selaillen ja mietiskellen, en ruuhkan keskellä. Kolmanneksi en viihdy markkinametelin seassa.

Kirjamessut ovat nimenomaan markkinameteliä.  Sinänsä on hyvä, että suuret ihmisjoukot tulevat etsimään luettavaa edes messuille, sillä kirja-ala bisneksenä ei voi hyvin nyky-Suomessa.

Messukeskus on ikävä paikka kirjakaupaksi. Mieluiten viihdyn pienissä antikvariaateissa, joissa voi selailla kirjoja tuntikausia kaikessa rauhassa. Sellaisissa paikoissa tuoksuukin kirjoille. Nyt ne kaikki tutut antikvariaatit olivat isossa hallissa vierekkäin. Ehtii nähdä yhden nurkan ennen kuin tungos työntää pois kohti seuraavaa nurkkaa.

Kaupungin divareihin voi poiketa milloin vain ohi kulkiessaan eikä maksa mitään. Messuille pääsylippu maksoi kympin (alennettu eläkeläishinta) ja lisäksi takin ripustus narikkaan 2,50 e. Minusta se on kohtuutonta, varsinkin kun sekä lipunmyyntiin että narikkaan piti molempiin jonottaa kymmenisen minuuttia. Lisäksi pelkkä Pasilaan matkustaminen on harmillisen rasittavaa, ainakin jos menee junalla. Aseman pitkiä rumia betonikäytäviä ja loputtomasti jalankulkijalle punaista näyttäviä liikennevaloja messukeskusta lähestyttäessä. Nyt oli vielä melkoinen myrskykin lisäharmina.

Mitäkö ostin? Seinäkalenterin ensi vuodelle. Kuvien aiheena suomenruotsalainen modernismi. Hieno, sellaisia ei tavallisen kirjakaupan valikoimista löydy. Nippu joulukortteja tutulta divarinpitäjältä. Vanhanaikaisia, aika kalliita, viidestä eurosta ylöspäin. Raaskineeko niitä lähettää kenellekään. Kaksi pussillista dekkariseuran teetä, pussin kyljessä komisario Palmu. Myyjä ei antanut takuuta teesekoituksen terveellisyydestä. Arsenikkia? Lisäksi keräsin näytenumeroita muutamista ilmaisista kulttuurilehdistä, enimmäkseen ruotsinkielisistä.

Bongasinko julkkiksia? Kyllä, niitä riittää. Sofi Oksanen, Matti Rönkä, Kari Hotakainen... Haastattelut ja keskustelut sen sijaan ovat yleensä yhtä tyhjän kanssa. Niitä en välitä jäädä isommin kuuntelemaan.

Lisäksi käytävillä ja kojuissa tuli vastaan monta tuttavaa, yksi kauan kaivattukin. Se on aina näiden messujen parasta antia.

Nyt pitää varoa, etten innostu menemään uudestaan, sillä messut jatkuvat vielä kolme päivää.

=========

Täydennys (kirjoitettu seuraavana päivänä):
Tulinpa kirjoittaneeksi turhan kategorisesti. Tuo mitä sanoin, ei pidä paikkaansa siinä kohdassa, jossa luki näin: "- -  minulla on kotihyllyissäni lukemista odottavia kirjoja loppuiäksi. En tarvitse lisää - - "

Minulla on hyllyssäni lukemista odottavia vanhoja klassikkoteoksia loppuiäksi, siis antikvariaattitavaraa. Sellaisia en tarvitse lisää, näin luulen. Sen sijaan uutuusteoksia tarvitsen. Niitä en kuitenkaan nyt messuilla ollut etsimässä, sillä niitä saan helpommin ilman tungosta ostetuksi Helsingin keskustan kirjakaupoista. Messuille menin katselemaan erikoisuuksia. Jospa sittenkin osuisi silmiin jotakin, mihin syttyisin - - 

Virikkeitä vapaa-aikaan

"Ihminen on onneton, jos luovuus puuttuu".

Näin kirjoitti suuri neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja Andrej Tarkovski. Tämä lause tuli mieleeni, kun seisoin tuoreimpana eläkeläisenä entisen työpaikkani muiden eläkeläisen kanssa rivissä, jossa meille kaikille ojennettiin lahja.

Tilaisuus oli luonteeltaan leikkimielinen ellei peräti vitsikäs. Eläkeläisjoukkiolle annettavan lahjan tarkoitus oli vähentää vaaraa, että meille raukoille tulisi vapaa-ajanvietto-ongelmia. Niinhän voi helposti käydä, kun emme enää ole mukana aktiivisessa työelämässä emmekä saa virikkeitä, joita dynaaminen työyhteisö tarjoaa.

Lahja oli värityskirja ja värikynälaatikko.

Olen ymmärtänyt, että värityskirjat ovat nykyisin suosiossa. Äskettäin luin lehdestä aiheeseen liittyvän artikkelin, jossa asiantuntija - olisikohan ollut peräti psykologi - piti värittämistä hyödyllisenä aivojen hyvinvoinnille. Uskon sen. Aion kokeilla heti kun kiireiltäni ehdin. Psykedeelisiä värejä kukkakuvioihin.

Värittämisen aivoille antamia impulsseja verrattiin ristisanatehtäviin. Minä en ole koskaan erityisemmin innostunut ristisanoista, en myöskään kryptoista tai sudokuista. Kokeillut toki olen, mutta takkuiselta on tuntunut. Kärsivällisyys ei tahdo riittää. Sen sijaan maalaamista olen kesäkodissani vuosien mittaan harrastanut myönteisemmissä tunnelmissa, sekä akvarelleja että öljyvärejä. Joka kesä on valmistunut muutama maalaus.

Yksi vastustamaton kuvallisen luovuuden intohimo minulla on ollut lapsesta saakka. En voi ohittaa kuva-arvoitusta, jossa pitää yhdistää numerolla merkittyjä pisteitä. Tekemällä tehtävän saa selville, mitä sekamelskaiselta näyttävä pisteiden ja numeroiden kuvio esittää. Näitä tehtäviä ei enää kohtaa kovin usein. Toivottavasti niistä kuitenkin tulee seuraava trendimuoti.