Vanhat hyvät ajat

Olen hammaslääkärin yllytyksestä ruvennut jauhamaan purukumia jokaisen aterian jälkeen. Kyllä ne ihan hyvältä maistuvat, mutta yksi niistä puuttuu.

Nykyisillä purukumeilla ei voi puhaltaa kuplaa. Ei ainakaan niillä, joita minä olen tullut ostaneeksi.

Se on harmi. Jotain olennaista puuttuu. Minun nuoruuteni purukumit paisuivat puhaltamalla isoiksi palloiksi, poksahtivat puhki ja tarttuivat nenään. Sellainen oikean purukumin kuuluu olla.

Nykyisissä ei ole myöskään mitään keräilykuvia. Ennen oli. Litteistä paketeista löytyi kuoren alta aina jokin kuva. Niitä kerättiin ja vaihdeltiin kavereiden kanssa. Tavoitteena oli saada koko sarja, joskus jopa sata erilaista kuvaa. Minä muistan keränneeni ainakin Buffalo Billiä, Filmitähtiä ja Beatlesia. Oli niitä paljon muitakin, ehkä joku muistaa?

Ajat huononevat. Kohta mikään ei ole niin kuin ennen.

 

"Ruotsin ja maailman omatunto"

Suru-uutinen ei tullut aivan yllätyksenä. Syöpähoidon huonosta onnistumisesta oli tihkunut tietoja.

Tieto Henning Mankellin kuolemasta pysähdytti. Hänestä oli tullut minulle tärkeä kirjailija. Hän vaikutti keskeisesti siihen, että aloin uudestaan lukea dekkareita. Pitkän tauon jälkeen. Oli kyllä toinenkin, joka vaikutti samaan suuntaan: Matti Yrjänä Joensuu. Molemmat ovat nyt poissa.

Luin kyllä nuorena rikoskirjallisuuden klassikoita, sellaisia kuin Sherlock Holmes, neiti Marple, Hercule Poirot ja Maigret. Tuli jopa vaihe, jolloin luin Jerry Cottonia ja Carter Brownia. Mutta sitten ne jäivät. Aloin opiskella kirjallisuustiedettä, ja siinä uusilla dekkareilla ei ollut sijaa.

Joensuun ja Mankellin kirjoista löysin genren uudelleen. Ne olivat uudenlaista laatukirjallisuutta. Harjunpää ja Wallander olivat samaa sukua. He eivät pelkästään ratkaisseet rikosarvoituksia. He toimivat yhteiskunnan arvojen peilinä. "Ruotsin ja maailman omatunto", otsikoi HS tänään muistokirjoituksensa. Osuva luonnehdinta. Mankell toteutti samaa myös yksityiselämässään.

Wallanderista tuli maailmanmenestys, enkä ihmettele. Kirjoista tunnisti itsensä, minä ainakin. Ystadissa tapahtui kyllä uskomattoman paljon ja uskomattoman rankkoja rikoksia, mutta ne kuvastivat uskottavasti maailman ja Ruotsin eettisen ilmapiirin muuttumista huonompaan suuntaan. Uskottavin oli kuitenkin päähenkilö itse. Wallanderissa löytyi mentaalinen samastumiskohde myös suomalaiselle keski-iän ylittäneelle miespuoliselle lukijalle.

Wallanderista tehtiin myös elokuvia ja tv-sarjoja. Aika heikkotasoisia mielestäni. Ne eivät enimmäkseen vastaa kirjojen sisintä olemusta. Parhaimmillaan filmit olivat alkuvaiheessa, kun pääosaa näytteli Rolf Lassgård.  Myöhemmät tuotteet, myös enlantilaiset, jäävät pahasti jälkeen. Filmien katsoja ei saa oikeaa käsitystä kirjojen laadusta.

Wallander houkutteli lukemaan myös Mankellin muuta tuotantoa, jota oli runsaasti. Sieltäkin löytyi monta vaikuttavaa teosta. Juuri äskettäin sain luetuksi kuvassa näkyvän teoksen. Kuin enteenä suru-uutisesta.

Paluu menneisyyteen?

Jostain luin, että vinyyliäänilevyjen kysyntä on lisääntymässä.. Onhan siitä ollut epämääräistä puhetta jo siitä asti, kun cd-levyt valloittivat markkinat. Tarkkakorvaiset väittävät, että vinyyli toistaa äänen luonnollisemmin. Minä en eroa kuule, mutta tunnelma on kyllä parempi, kun saa pitää kunnon LP-levyä ja koteloa kädessään. Vielä huonommalta tuntuu, jos ei saa pitää kädessään yhtään mitään, jos musiikki virtaa jostain olemattomasta "pilvestä".

Tai sitten käsituntuma on vain nostalgiaa. Minun nuoruudessani ei ollut muuta kuin vinyylilevyjä ja avokelanauhureita. Levyt ovat edelleen olohuoneeni hyllyssä. Niitä on aika paljon, Beatlesia ja muita aikakauden mestareita. Paljon on myös kotimaisen Love Records -firman tuotteita. Niistä tuli juuri äsken Yle-Teemalta kiinnostava ohjelma, kun aiheena oli Love-levyjen yksi perustajajäsen, Atte Blom.

Jos siis vinyyli palaa, minä pääsen kukoistamaan. En suostunut heittämään levyjäni pois, vaikka sain pilkkaa osakseni modernin ajan miehiltä, jotka ihmettelivät, miksi pidän vielä tuollaisia hyllyssäni. On minulla soitinkin. Nyt kuulemma tehtaat taas valmistavat soittimia vinyylin kuunteluun. On myös erikoistuneita levykauppoja, ainakin Viiskulmassa ja Kalliossa.

Tänään tuli huonojakin uutisia, mutta ei niistä niin väliä. Hesarin Torsti tietää -palstalla kysyttiin C-kasettien, VHS-kasettien ja avokelanauhojen säilyvyydestä kylmässä tilassa. Minulla on kaikkia niitä tallessa kesäkotini aitan vintillä. Eivät Torstin mukaan säily hyvinä.

Tätä en isommin sure. Tärkeintä on, että LP-levyt ovat olleet aina sisällä lämpimässä.

On minulla tallella avokelanauhurikin, toiselta nimeltään magnetofoni. Se sijaitsee kaupunkikotini ullakolla, kylmässä tilassa. Sellaisia ei taida enää kenelläkään olla käytössä. Kävin valokuvaamassa sen. Kannen alla oli nauha jäänyt paikalleen. Arvioin, että se on seisonut siinä  noin 35 vuotta. Jos nyt yhtään muistan, magnetofonini käyttö loppui suunnilleen 1980. Magnetofonin paluusta yleiseen käyttöön ei ole toiveita, siitä olen varma, sillä sen oli käyttö aika hankalaa. Mutta äärimmäisen merkittävä sukupolvikokemus se oli.