Idyllistä maalaiselämää

Olin maalla valmistelemassa laidunkauden alkamista.

Satoi melkein koko ajan. Pihan nurmikkoalue oli liejuinen ja liukas. Kalliissa lenkkareissa sinne ei oikein voinut mennä, ne olisivat sotkeentuneet. Kumisaappaita ei joka kerralla viitsinyt ruveta kiskomaan jalkaan. Vanhat crocksit kelpasivat useimmiten. Tosin jalat kastuivat, kun niihin on joka puolelle laitettu reikiä. Sukkia ei siis voinut pitää, ja palelevat jalat ovat ikävät.

Ruokana oli useimpina päivinä lautasellinen lisäaineita, niin bensa-aseman baarissa kuin kotonakin. Ruokakulttuuri ei vielä oikein päässyt kukoistamaan. Tilanne korjaantuu, kunhan pääsen hankkimaan kunnon aineksia ja luovun eineksistä ja säilykkeistä.

Tavoitteena oli siivota huoneet. Kahdeksan kuukautta kylmillään olleissa vanhoissa hirsirakennuksissa on joka paikassa varissutta putua ja papanoita. Imurointi ja Sinipiika-pesu on iso urakka. Nyt jännitän pari viikkoa, iskeekö myyräkuume.

Maakellarissa oli parikymmentä senttiä vettä. Onneksi minulle on vuosia sitten neuvottu, miten se helposti tyhjennetään. Valutan pitkän puutarhaletkun täyteen vettä, vien toisen pään kellariin veden alle ja toisen pään alamäkeen, ja avaan korkin. Systeemin nimi on "lappo" eli imujuoksutin. Löytyy wikipediasta. Joku irvisteli minulle taannoin, että olisin oppinut idean jo koulussa jos olisin ollut tarkkaavainen fysiikan tunneilla. En ollut.

Pihamaa oli täynnä syksyn lehtiä. Tontilla on huomattavan paljon lehtipuita. Imuroin keväisin lehdet pois poluilta ja laatoituksilta ruohonleikkurilla. Ongelma on vain, että ruohonleikkuri ei minun tempaisuistani suostu käynnistymään talven seisonnan jälkeen. Tarvitaan naapurin isäntä tempaisemaan. Nyt hän oli monta päivää matkoilla. Kun hän tuli ja tempaisi käynnistysnarusta, leikkuri suostui käynnistymään heti. En ymmärrä, miten ruohonleikkuri tunnistaa, kuka tempaisee. - Sateesta märät lehdet eivät kuitenkaan poluilta irronneet. Turhia tempaisuja.

Öisin paleli, vaikka sähköpatteri hehkui. Seinät ja lattia hohkasivat talven jäljiltä kylmyyttä. Minulla olisi kyllä ollut villasukat senkin laatikossa, mutta en saanut laatikkoa auki. Puinen laatikko jotenkin aina turpoaa talven kosteudessa. Kun oikein yritin kiskoa auki, vetonuppi irtosi ja sukat pysyivät laatikossa. Kyllä se aina kesän helteillä kuivuu ja aukeaa.

Saunoin melkein joka ilta. Uimisesta ei vielä tullut mitään. Kävin laiturilla päättäväisin aikein, mutta varpaiden virutteluksi se jäi. Muistelin viime kesän hellekauden onnen aikoja samalla laiturilla. Saunominen yksin on aika syvämietteinen kokemus. Kevään ensimmäisellä reissulla en yleensäkään saa seuraa naapurin äijistä, sillä kaikki katsovat televisiosta jotain jääkiekkokilpailuja.

Palasin vielä Töölöntorille. Autoni on nyt kurainen kuin pitkäkarvainen koira. Pihatieni on aina talven ja sateen jäljiltä upottavassa kunnossa. Alkupäivinä jouduin jättämään auton puolen kilometrin päähän mökistä ja kantamaan tavarat perille. Loppuvaiheessa uskalsin ajaa kurakoiden läpi pihaan asti mutta juutuin kääntäessäni autoa. Onneksi on keksitty traktori ja onneksi naapurillani on sellainen. Hän kävi vetämässä minut irti.

Viikon verran pysyn vielä kaupungissa, sitten poistun. Pari blogitekstiäkin aion kirjoittaa, joten älkää vielä toivtelko hyvää kesää. Kaipuu takaisin maaseudun rauhaan on suuri. Mikään ei voita suomalaisen maaseudun idylliä. Siinä tällaisen kaupunkilaisen kireät hermot saavat kaipaamansa levon.

Laatudraamaa

Television klassikkoelokuva-anti on taas pitänyt minut otteessaan. Laatutavaraa on riittänyt: Orson Wellesin Citizen Kane ja Mahtavat Ambersonit, Rossellinin Paisá - vapauden tie ja Saksa vuonna nolla, Viscontin Riivaajat, John Fordin Etsijät ja Vaitelias mies. Welles-sarja jatkuu vielä lähipäivinä. Tuleepa vielä Mike Nicholsin Miehuuskoe, yksi viimeisiä amerikkalaisia laatukomedioita. Kaikki tietysti Ylen Teema-kanavalta.

Vanhaa tuttua tuotantoa kaikki. Katoavaa maailmaa. Taidetta. Tällaista ei tehdä enää. Nykyisin elokuva on enimmäkseen kertakäyttötavaraa, kaupallista teollisuutta. Ohjaajat eivät ole kutsumuksestaan ylpeitä taiteilijoita vaan audiovisuaalista massaa tilaajalle toimittavia sisällöntuottajia.

Huomasin ilokseni, että Yle-1:n vanhojen kotimaisten elokuvien lähetyspaikalla (klo 13) tulee alkavalla viikolla (ma - pe)  koko Niskavuori-sarja. Se on minulle tärkeä sarja, olen huomannut palaavani siihen uudestaan ja uudestaan. Se on laatudraamaa.

Hella Wuolijoen kirjoittamat Niskavuori-näytelmät ovat pysyneet vuosikymmeniä kansan suosikkeina ja Valentin Vaalan ja Edvin Laineen elokuvat ovat varsin kelvollisia. Suomalaisuus elää aidolla tavalla ja draama toimii. Hämäläisen maalaistalon vaiheet heijastavat Suomen historian käänteitä. Erityistä ovat vahvat naishahmot, varsinkin Loviisa, sarjan alussa nuori ja lopussa vanha emäntä, oikea matriarkka, jolle talo ja maa merkitsevät kaikkea, jopa niin, että ihanteista täytyy luopua, jotta kunnia säilyisi.

Loviisan suureen rooliin on eri osissa löydetty parhaita näyttelijöitä: Emma Väänänen, Rauni Luoma ja Elsa Turakainen. Miesrooleista keskeinen on Tauno Palo. Kronologia voi olla ensi näkemällä sekava: vanhimmassa elokuvassa Tauno Palo on Loviisan aviomies Juhani, seuraavissa Juhanin ja Loviisan poika Aarne ja lopussa myös Juhanin avioliiton ulkopuolisesta suhteesta syntynyt poika.

Draamaa syntyy monella tasolla. Keskeistä on äidin ja pojan kamppailu, jossa modernin ajan houkutukset ja rakastuminen vievät miestä poispäin kyläyhteisön odotusten ja omaisuuden säilyttämisen periaatteesta. Vanhassa emännässä elää vahvana konservatiivinen ihanteellisuus, mutta tarvittaessa hänestä löytyy oveluutta hoitaa ongelmat tahtonsa mukaan. Kirjailija tuntuu osoittaneen hahmon kautta kunnioitusta sellaiselle elämännäkemykselle, mikä ei hänelle henkilökohtaisesti ollut ominaista.

Ollaan Hämeessä, jossain Sääksmäen suunnalla. Loviisan lapsuudenkodin mainitaan sijaitsevan Längelmäen vanhan kirkon suunnalla, minun kesäkotini on siellä myös. Draaman sivuhenkilöinä on renkiä ja piikaa ja Sentraali-Santraa mutta myös herrasväkeä, rovastista ja apteekkarista alkaen. Niskavuoren yhdestä pojasta tulee ministeri ja toisesta tohtori, mutta maahenki pysyy päällimmäisenä. Jopa tasavallan presidentti Kyösti Kallio pistäytyy elokuvassa vaihtamassa kuulumisia vanhan emännän kanssa. Ajan hermolla eletään ja yhteiskunnan käännekohdat heijastuvat Niskavuorellekin.

Ajattelin valmistautua katsomaan elokuvat tavallista paremmin. Siihen tarvitaan taustatietoja. Kaivoin kirjahyllystäni kuvassa näkyvän teoksen "Niskavuoren tarina". Siinä ovat peräkkäin kaikki viisi näytelmää (Niskavuoren nuori emäntä, Niskavuoren Heta, Niskavuoren naiset, Niskavuoren leipä, Entäs nyt, Niskavuori?) Elokuvat eivät täysin noudata tätä järjestystä. En muistanutkaan, että kirjassa on itsensä Raoul Palmgrenin kirjoittama esipuhe. Kirja oli aikanaan (1979) Love Kirja -kustantamon merkittävä kulttuuriteko, yksi monista.

Yritän lukea näytelmät ennen elokuvien katsomista. Kasvaa tarvittava maahenkisyys. Nyky-Suomessakin tarpeellinen ominaisuus.

"Se ei koskaan ole liian myöhäistä"

Otsikko on sitaatti Bertolt Brechtin runosta Oppimisen ylistys.  Välillä tulee hetkiä, jolloin tuntuu, että Brecht yrittää vihjailla minulle, epäuskoiselle. Varmemmaksi vakuudeksi runossa on vielä käskevä kohta "Opi, kuusikymmenvuotias". Minä olen, ylikin.

Luulen, että Brecht on minun kohdallani väärässä, ainakin joissakin asioissa. Tässä kaksi sellaista. Molempiin mahdottomilta tuntuviin oppimistekoihin minua taas kerran yllyttää ikuinen optimisti, entinen sihteerini neiti B.

1) Moottoripyöräily. Minun pitäisi hänen mielestään hankkia moottoripyörä ja lähteä reissulle Eurooppaan. Oppisinko ajamaan turvallisesti? Kokemus on niukka. Kyydissä olen kyllä istunut, myös neiti B:n kyydissä. Hänellä on iso Harrikka. Lujaa mentiin, arviolta kahtasataa. Pelkäsin.

Neidin mielestä minä olisin aivan sopiva prätkäjätkäksi. Sopisin habitukseltani täydellisesti vaikka liivijengin jäseneksi. Hän ilmeisesti viittaa naaman karvaisuuden lisäksi vartalon muotoon. Hän tunnetusti osaa imarrella vihjailevasti.

Kuva ei esitä minua ja neiti B:tä. Tuosta Harrikkamallista voisin kyllä innostua, se vaikuttaa turvalliselta. Vieläköhän noita saa? 

2) Itsepuolustus. Neiti on itse mestari itämaisissa kamppailulajeissa ja yllyttää minua osallistumaan syksyllä alkavalle kurssilleen. Olen puntaroinut asiaa ja tullut aika skeptiseksi ajatukselle. Luultavasti siinä revähtäisi joku paikka ja tulisi mustelmia ja kulkisin sitten ontuen monta kuukautta.

Onko minulla syytä olettaa, että tarvitsisin itsepuolustustaitoja? Olen kyllä kerran ns. saanut turpiini. Se tapahtui 1970-luvulla Turussa, ravintola Pinellan nurkalla keskiyön aikoihin. Erehdyin jututtamaan nättiä tyttöä, mutta kohta nurkan takaa ilmestyi iso ruma mies ja ilman isompia neuvotteluja nyrkki osui nenääni.

Olen kyllä nyt hekumoinut ajatuksella, että kurssilla oppisin nakkaamaan ryövärin nurin jalkakoukulla ja lonkkaheitolla ja laskisin lopuksi jalan hänen päälleen ja ulvoisin käsi pystyssä Tarzanin voittohuudon. Olisipa se miehekästä. Toisaalta vaaran välttelyyn on olemassa hyviä keinoja. En ole puhutellut nuoria neitoja öiseen aikaan kadulla ja olen vältellyt matkustamasta Turkuun. Vahingosta viisastuu.

Brecht erehtyi. Kuusikymmen+vuotias ei oikein enää tässä iässä innostu oppimaan näitä. Jotain muuta opittavaa pitää keksiä.