"Älä opiskele liikaa"

Helsingin yliopisto juhlii 375-vuotista olemassaoloaan. Koska juhlakalu on merkittävällä tavalla osallinen minunkin elämänkulkuuni, tunsin tarvetta osallistua tapahtumaan. Koska en saanut kutsua sisätiloissa järjestettävään juhlaan, osallistuin pihatapahtumaan Porthanian edessä. Se oli vaikuttava tapahtuma, päällimmäisenä vaikutelmana kriittisyys, niin kuin tiedelaitoksella kuuluukin.

Pihassa kuultiin luentoja, ei juhlapuheita eikä katteetonta hymistelyä. Pääsisältönä oli kriittisyys yliopiston nykymeininkiä kohtaan. Luennoitsijoina oli joukko tunnettuja professoreita. 

"Haluamme olla yliopistolaisia, emme kasvuyrittäjiä. Hallinto odottaa meidän tuottavan rahaa, kaupallisia innovaatioita, yritystoimintaa, julkaisuja ja kärkisijoja rankinglistoilla. Haluaisimme opettaa ja tutkia, mutta aika menee  oman ja toisten tekemisten raportointiin ja arviointiin. Sen sijaan, että tutkimus- ja opetushenkilökunta tutkisi ja opettaisi, se kirjoittaa rahoittajille kaunistelevia satuja oman tutkimuksen arvosta, perustelee olemassaoloaan”.

Tilaisuus oli vapaamuotoinen ja siinä oli protestin maku. Selkeäsanaisesti ilmoitettiin, että tilaisuus ei paranna Suomen mahdollisuuksia palata AAA-luottoluokitukseen eikä sillä ole agendaa, brändiä, graafista ilmettä  tai logoa eikä se vastaa työelämän tai yritysmaailman tarpeisiin eikä Helsingin yliopiston sijoitus maailman yliopistojen ranking-listalla värähdäkään, ainakaan ylöspäin. Tilaisuus ei edes aio riidellä halpojen ämpäreiden kaupan kanssa nimenkäyttöoikeuksista. Tilaisuudesta ei tehdä vertaisarvioita eikä suorituksia mitata tai raportoida mihinkään määrärahojen lisäämiseksi. Kuuntelijat eivät saa edes opintopisteitä vaivautumisesta paikalle. Mutta sellainen toivomus kuultiin, että ehkä kuulijat saavat esitetyistä asioista uusia näkemyksiä tai ideoita.

Tilaisuus pyrki ainoastaan tieteen tekemisen, sivistyksen ja luovan ajattelun ja uuden etsimisen edistämiseen.

Keskeisenä ihmettelyn kohteena oli lause "Älä opiskele liikaa tai sinusta tulee akateeminen". Näin on lausunut Slush-kasvuyritysten tilaisuudessa Helsingin yliopiston hallituksen jäsen nimeltä Jorma Ollila. - Nimi kuulostaa jotenkin tutulta. Politiikka ja talouselämä vaativat yhä voimakkaammin, että yliopistojen tehtävä on hakea tietä taloudelliseen kasvuun. Ikivanhasta sivistysyliopistosta ei ole väliä. Erityisesti humanistiset ja taidealat tulevat tarpeettomiksi.

Hufvudstadsbladetissa (26.3.)  professori Janne Saarikivi, yksi tilaisuudessa esiintyneistä,  ihmettelee oivaltavasti :

– Småbarn frågar om världens högsta berg, världens längsta hopp eller världens bästa människa. När de blir äldre förstår de att den sista frågan är orimlig. Men när någon som tjänat universitetet i trettio år blir prorektor eller dekanus backar hen plötsligt till en femårings nivå och skickar jublande mejl om att HU avancerat två placeringar på Shanghailistan...[ - - ]   Darwin forskade i fossil och kom på evolutionsteorin, Einstein forskade i tyngdkraften och kom på relativitetsteorin. Alla väsentliga upptäckter har berott på slumpen".

 Miellyttävä tilaisuus. Oli ilo huomata, että jotkut ovat yliopistossa hereillä vieläkin. Järjestivät tällaisen "vapaan yliopiston liikaa lukeville".

Mitäpä jos tuossa olisin minä

Kerjäläiset ovat palanneet kaupunkiin. Heitä istuu kadunkulmissa joka puolella. Monilla on samanlainen rukousasento kuin uskovaisilla kirkon alttarilla: antakaa minulle armoa.

Sitten on niitä, jotka kaupittelevat ohikulkijoille jotain lehteä. Ja niitä jotka musisoivat, soittavat vaikkapa haitaria. Ja niitä jotka kaupittelevat jotain rihkamaa.

Ohi kulkeminen aiheuttaa itsesyytöksiä. Mielessä herää kysymys, mitäpä jos tuossa olisin minä. On pelkästään onnekkaasta sattumasta kiinni, etten ole. Syntyperääni en ole itse päässyt vaikuttamaan.

Toisaalta ymmärrän kyllä, että kolikon antaminen kerjäläisen kuppiin ei ole ratkaisu ongelmaan. Ratkaisun pitäisi löytyä aivan toisaalta. Mutta vallassa olevan poliittisen päätöksenteon näkökulmasta kerjäläiset eivät ole kiinnostavia muuta kuin järjestyksenpidon kannalta. Heissä ei ole kaupallista potentiaalia eivätkä he äänestä. Siksi heidät voidaan työntää vapaaehtoistyön idealistien hoidettavaksi.

Kerjäläinen kadulla on jotenkin nöyryyttävä olotila. Siinä on jotakin äärimmäisen surkeaa, siitä puuttuu ihmisen arvokkuus. Enkä nyt tarkoita sitä paheksuntaa, jota kaksi entistä kaupunginjohtajaa purkivat kirjoituksessaan, kun olivat palaamassa lounaalta Savoysta ja olivat kompastua kadulla kerjäläiseen. Tarkoitan omaatuntoa, kenellä sellainen on.

Vähäväkisen ihmisen arvokkuus on yksi keskeisistä teemoista Aki Kaurismäen parhaissa elokuvissa. Niissä on ollut päähenkilöinä roskakuskeja, työttömiä, pahoinpitelyssä muistinsa menettäneitä, roskakonttien asukkaita, syrjäytyneitä, pakolaisia. Yhteistä kaikille on arvokkuus, hyvä käytös, lähimmäisen auttaminen. Kuka mitenkin elämän koettelemuksista selviää, mutta aina arvokkaasti.

Kristillisiksi hyveiksikin tällaisia jossain mainitaan. Sellainen puuttuu kaduiltamme.

(Kuvassa arvokasta elämää suuren köyhyyden keskelläkin Aki Kaurismäen elokuvassa  Le Havre / André Wilms.)

Onnen pipanoita

"Kannattaisi olla nuori ja nainen", kirjoitti Helsingin Sanomat tänään.

Jäi tuollainen vähän ärsyttämään, koska en ole nainen enkä varsinaisesti ihan nuorikaan. Riippuu tietysti jossain määrin arvioijan omasta näkökulmasta, siis tämä nuoruus. Mutta kirjoituksen idea lähti siis siitä, että tällainen kuin minä ei kannattaisi olla, pitäisi olla tyystin toisenlainen.

Lehti yritti kirjoituksellaan väittää, että jos on nuori ja jos on nainen, on suurimmalla todennäköisyydellä onnellinen. Toisessa äärilaidassa erityisen ankeaa on miehillä, jotka ovat iältään neli-viisikymppisiä. Sen jälkeen pikkuisen helpottaa, mutta ei paljon. Minä olen yli neli-viisikymppinen.

YK:n tilaston mukaan Suomi on sijalla seitsemän maailman onnellisimpien ihmisten listalla. Edelle ovat tunkeneet Tanska, Norja, Sveitsi, Hollanti, Ruotsi ja Kanada. Lisäksi OECD on listannut maat sen mukaan, missä on paras elämä. Siinä listassa Suomi on kahdeksantena. Edellä ovat samat maat ja lisäksi Australia ja Yhdysvallat. Vain Hollanti on jäänyt jälkeen. Aika hyvin Suomella siis menee, ainakin nuorilla naisilla. Olisimme varmasti ykkösiä, jos Suomessa asuisi vain nuoria naisia, mutta me vanhemmat miehet harmillisesti pudotamme sijoitusta.

Vähän jää epäily kaivertamaan. Nuori nainen en ole ollut, joten siitä en osaa kokemusperäisesti mitään sanoa.  Nuori mies sen sijaan olen ollut itse henkilökohtaisesti eikä siitä ole kauankaan - ei edes aivan täyttä puolta vuosisataa, joten muistan sen hyvin. Ei se muistikuvani mukaan mitenkään ihmeellisen onnellista aikaa ollut, vaikka oli siinäkin tietysti kihelmöivät hetkensä. Yleisvaikutelmaksi jäi ainainen sekasorto ja etsintä ja sähläys. En hirveästi kaipaa sinne takaisin. Tai ehkä joskus, mutta vain joihinkin yksittäisiin tapauksiin.

Neli-viisikymppisenä oli ainainen kiire ja stressi. Herätyskello määräsi armottomasti liikkeelle. Kireät aikataulut ja suorituspaineet jäivät  rasittamaan muistikuvia. Ei hyvä sekään.

Nyt, "varttuneessa iässä", paineet ovat poissa, mikä johtuu enimmäkseen siitä, että en enää ole sidoksissa työaikatauluihin. Pieniä projekteja teen, en muuta.

Pidän uutena onnellisuustekijänä sitä, että saatoin heittää kellon ranteestani huus hemmettiin. Menen ja tulen sen mukaan, milloin haluan mennä ja tulla.  Nukun kun väsyttää, valvon kun ei väsytä, syön kun tulee nälkä. Vuorokausirytmi on kyllä mullin mallin verrattuna entiseen. Se ei taida olla kovin terveellistä mutta ainakin se on mukavaa.

On hyvin vähän sitovia aikoja. Tuntuu luksuselämältä mennä nukkumaan tietäen, että herätyskello ei aamulla soi. Teatteriin, konsertteihin ja elokuva-arkistoon pitää onnistua menemään silloin kujin esitys alkaa. Muuten ei ole väliä. Tämä voi tietysti haitata muita. Äskettäin kahvilaseuralaiseni myöhästyi omasta tärkeästä tilaisuudestaan, kun minä vaan höpötin pöydässä omia juttujani enkä ollenkaan tajunnut ajan kulumista. Eikä ollut edes ensimmäinen kerta kun näin kävi hänen kanssaan. Pitänee tästä lähtien varoittaa etukäteen kaikkia seuraani liittyviä, että aikataulut ja ehtimiset jäävät seuralaisen omalle vastuulle. Minä olen sellaisissa asioissa vastuuton.

Vailla vastuuta varttuneessa iässä, siinäkö onnellisen elämän salaisuus? Ei taida onnistua nuorilta naisilta.

Ohjeita onnellisuuden saavuttamiseksi meille kyllä tarjotaan. Tässä sata amerikkalaista. Sopii valita: