Makeaa mahan täydeltä

Mummo joi aikoinaan kahvinsa niin että kaatoi sen ensin kupista tassille ja imi siitä suuhunsa sokeripalan läpi. Sokeripalaa hän piti etuhampaittensa välissä. Kun se suli, hän otti heti uuden. Aikamoinen määrä paloja kului. - Tämä oli vanhan kansan vallitseva tapa.

Mummon veli oli pihassa leikkivien lasten mielestä mukava ukkeli, sillä hänellä oli aina tarjottavaa. - Suu makkeeks, hän sanoi ja ojensi otettavaksi sokeripaloja suoraan kilon paketista.

Siihen aikaan - sodan jälkeen - sokeri oli ylellisyystuote, jota oli säännöstelty. Sellaiseen syntyy tietysti himo. Meillä kotonakin kerättiin suuret määrät marjoja ja niistä tehtäviin mehuihin ja hilloihin kaadettiin pakettikaupalla sokeria. Lapsia oikein hemmoteltiin makeilla tuotteilla. Se oli kauan kaivattua hyvinvointia.

Muistan kyllä, että sokerista varoiteltiin koulussa, sillä se on paha hampaille. Myöhemmin olen tullut ymmärtämään, että se on paha myös painolle. Juuri siitä syystä olen jättänyt sokerin pois melkein kaikesta.

Olen lukioikäisenä ollut yhden kesäloman työharjoittelussa Gotlannissa sokerijuurikkaita harventamassa. Se oli kovin rankkaa ja rasittavaa työtä. Pellolla tuli ajatelleeksi, että onko kaikki tämä vaiva sen arvoista, että kahviin saadaan niitä sokeripaloja. Toisaalta lukiolainen sai siitä kaipaamaansa taskurahaa. Taksa oli 15 kruunua kilometri.

En pistä kahviin yhtään palaa. En syö makeisia, en juo limsaa enkä mehuja, en syö hilloja, muroja, kakkuja, keksejä, munkkeja enkä muitakaan makeita leivonnaisia. Hampaat ovatkin pysyneet kunnossa mutta pano ei. Yksi heikko kohta tiukassa linjassani on: jäätelö.

Nyt viime päivinä olen lukenut joka puolelta varoituksia, että sokeri on epäterveellistä muutenkin kuin hampaiden ja painon kannalta. Maailmanlaajuisen suosituksen mukaan sokerin käyttö pitäisi rajoittaa 25 grammaan päivässä. Se on puolet vähemmän kuin aikaisempi suositus. Määrä täyttyy jo kuudesta teelusikallisesta päivässä.

Kuuliaisena ohjeiden noudattajana tutkin heti eri ruoka-aineiden sokerimääriä saadakseni selville, olenko pysynyt uusien suositusten mukaisissa määrissä. Jäätelö on paha, samoin yllätyksekseni aamiaisjogurtti. Mutta kun muuta ei ole, uskoakseni asia on suunnilleen kohdallaan.

Nykyisin kaikki nämä sokeroidut aamiaismurot ja Coca-Colat ja muut raksut ja naksut ovat leimallinen osa amerikkalaista elämänmuotoa, joka on vauhdikkaasti leviämässä kaikkialle. Sota-aikainen kuvakin sen kertoo. 

Kielivaikeuksia

Puhuin äskettäin pitkästä aikaa norjan kieltä. Jos ihan tarkkoja ollaan, puhuin vain muutaman sanan norjaa, enimmäkseen puheeni oli ruotsia. Kuuntelin kyllä norjaa kohtalaisen sujuvasti. Minulla on norjan kieleen vanhaa kosketusta, sillä minulla oli joskus kauan sitten yhden kesän verran norjalainen tyttöystävä. Missään ei opi kieltä paremmin kuin nuorella iällä koetussa romanssissa. Hänen yllytyksestään yritin jopa lukea Hermann Hessen Arosusi-kirjaa  norjan kielellä. Tästä olen joskus kirjoittanut tässä blogissa. Löytyy täältä.

Kyllä norjan ymmärtäminen vieläkin kohtalaisen hyvin sujui. Toisaalta taisi olla niin, että keskustelukumppanini yrittivät parhaansa mukaan puhua jonkinlaista skandinaviskaa.

Suurempaan kieliongelmaan törmäsin heti kohta Helsingin rautatieaseman edessä. Minut pysäytti vanhempi pariskunta, joka selvästikin kysyi neuvoa. En vain ymmärtänyt, mitä he kysyivät. Kieli oli minulle vieras. Ainoa tutun tuntuinen sana puheessa oli ´kathedral´.

Yritin vaihtaa kielen englanniksi. Ei onnistunut. Ei myöskään saksa. Ranskaakin tarjosin, vaikka en itse sitä kummoisestikaan osaa. Ei tulosta. Yritin kuulostella heidän puhettaan ja tunnistaa kielen, mutta se pysyi aivan vieraana. Pariskunta oli kyllä aivan eurooppalaisen näköinen, joten kyllä kielenkin olisi pitänyt olla jotenkin tunnistettavaa. Germaaninen tai balttilainen se ei missään tapauksessa ollut.  Romaanisilta kieliltä se ei kuulostanut, ei myöskään slaavilaisilta. Ei kreikka. Mitä jää jäljelle. Albania? Baski? Täytyy myöntää, että eksyksiin jäin.

Jotain katedraalia he kuitenkin kysyivät. Helsingissä turisteja kiinnostaa yleensä kolme ´katedraalia`, Tuomiokirkko, Uspenskin katedraali ja Temppeliaukion kirkko. Kun rautatieaseman edessä oltiin, päätin neuvoa heidät Tuomiokirkkoon, jonne on vain muutaman korttelin matka. Kupoli melkein näkyy Ateneumin takaa.

Siihen suuntaan he lähtivät, kun sormella osoitin suunnan. Toivottavasti osui oikeaan.

Näinä ´pakkoruotsin´  hemmettiinhäätämisen aikoina ei kai muuta enää saa toivoa kuin että tulevaisuuden turistit opettelisivat suomea. Kyllä se onnistuu, tunnen useita muualta muuttaneita, jotka puhuvat suomea sujuvasti. Intonaatiossa saattaa olla pieniä puutteita mutta ei se haittaa. Kyllä suomalainen silti ymmärtää.

Vanhana naistenlehtien ystävänä löysin Eeva-lehdestä marraskuulta 1956 onnistuneen johdatuksen suomea puhuvan vierasmaalaisen ymmärtämiseen. Epätarkka intonaatio on ymmärrettävissä seuraavien ohjeiden avulla. Tarkastelussa ovat ruotsin, tanskan, englannin ja ranskan puhujat.

Oppikaa tästä. Vierasmaalaiset yrittävät kukin parhaansa mukaan sanoa tärkeitä asioita. Näin ne ovat selkeällä suomen kielellä.

1.  Minä tilaan ennakolta liput.

2. Menkäämme illalla ulos tanssimaan.

3. Haluaisin mielelläni hiukan tanssia.

4. Tanssikaamme enemmän.

5. Onko Teillä halua lähteä kanssani kävelylle?

6. Sallitteko että teen teille seuraa?

7. Sallitteko että saatan teidät kotiin?

8. Onko teillä halua mennä minun kanssani elokuviin?

9. Kiitos, mielelläni.

10. Päivän johdosta monet onnittelut.

11. Suotteko minulle kunnian viedä Teidät Kalastajatorpalle?

12. Olen viettänyt Teidän seurassanne monta hauskaa tuntia.

Itsetutkiskelua

Vaasalainen hotellin aamiaispöydässä tutustuin ohimennen norjalaisen pariskuntaan. Juttelun aihe kääntyi heti hiihtämiseen. Niin norjalaisten kanssa kääntyy aina. Minulla on kokemusta asiasta. Joskus se kääntyy myös mäkihyppyyn, mutta se on melkein sama asia.

Kyläpaikassani katsottiin televisiota. Sieltä tuli hiihtokilpailua. Kilpailemassa oli norjalaisia ja ruotsalaisia. Norjalaiset voittivat. Saattoi mukana olla joukon jatkona suomalaisiakin, mutta heitä ei paljon näytetty. Ei oikein sytyttänyt tällainen kilpailu.

Nyt ei lukijan pidä luulla, että suhtautuisin penseästi hiihtourheiluun. Olen lapsena ja nuorena seurannut sitä paljon. Suuria elämyksiä tarjosivat Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen tunteelliset selostukset radiossa. Koulussa opettaja kantoi radion kodistaan luokkaan, kun  iso kisa oli käynnissä. Muistan vieläkin, kun olympialaisissa 1960 Suomi sai kaksoisvoiton viidelläkympillä (Hämäläinen ja Hakulinen). Porilaisten marssin kohdalla luokka määrättiin seisomaan asennossa ja opettaja itki.

Jotain sellaista kansallistunnetta norjalaiset ilmeisesti tuntevat vieläkin. Suomalaiset eivät. Kun seuraavana aamuna taas istuin norjalaisen pariskunnan kanssa aamiaisella, taas puhuttiin hiihtokilpailusta. Minulta kysyttiin, miksi Suomi ei enää menesty.

En minä tiedä. Laji on kadonnut tietoisuudestani. Jotain kun piti vastata, niin arvelin, että jääkiekko on vienyt nuoret pois laduilta. Norja on siltä pääosin välttynyt. Samoin dopingilta. Sain kuulla vakuutteluja, että norjalaiset ovat puhtaita, samoin suomalaiset - nykyisin. Niin varmaan.

Sitä vähän itsessäni ihmettelen, että vaatiiko innostuminen todellakin oman maan kansalaisen menestymistä suurkilpailuissa. Yksilöthän siellä hiihtävät, eivät kansakunnat. Enkö yhtä hyvin voisi innostua norjalaisten menestyksestä? -  Mutta niin se kai menee. Miten muutoin selittäisin itselleni kiinnostuksen katoamisen? Poikaikäisenä seurasin monia urheilulajeja, nykyisin pelkästään keihäänheittoa.

Minä - urheilunationalisti? Tässä on kyllä itsetutkiskelun paikka.