Vaasalainen hotellin
aamiaispöydässä tutustuin ohimennen norjalaisen pariskuntaan. Juttelun aihe kääntyi heti
hiihtämiseen. Niin norjalaisten kanssa kääntyy aina. Minulla on kokemusta asiasta. Joskus se kääntyy myös mäkihyppyyn, mutta se on melkein sama asia.
Kyläpaikassani
katsottiin televisiota. Sieltä tuli hiihtokilpailua. Kilpailemassa oli
norjalaisia ja ruotsalaisia. Norjalaiset voittivat. Saattoi mukana olla joukon
jatkona suomalaisiakin, mutta heitä ei paljon näytetty. Ei oikein sytyttänyt
tällainen kilpailu.
Nyt ei
lukijan pidä luulla, että suhtautuisin penseästi hiihtourheiluun. Olen lapsena
ja nuorena seurannut sitä paljon. Suuria elämyksiä tarjosivat Pekka
Tiilikaisen ja Paavo Noposen tunteelliset selostukset radiossa. Koulussa
opettaja kantoi radion kodistaan luokkaan, kun
iso kisa oli käynnissä. Muistan vieläkin, kun olympialaisissa 1960 Suomi
sai kaksoisvoiton viidelläkympillä (Hämäläinen ja Hakulinen). Porilaisten marssin kohdalla luokka määrättiin seisomaan asennossa ja
opettaja itki.
Jotain
sellaista kansallistunnetta norjalaiset ilmeisesti tuntevat vieläkin.
Suomalaiset eivät. Kun seuraavana aamuna taas istuin norjalaisen pariskunnan
kanssa aamiaisella, taas puhuttiin hiihtokilpailusta. Minulta kysyttiin, miksi
Suomi ei enää menesty.
En minä
tiedä. Laji on kadonnut tietoisuudestani. Jotain kun piti vastata, niin
arvelin, että jääkiekko on vienyt nuoret pois laduilta. Norja on siltä pääosin
välttynyt. Samoin dopingilta. Sain kuulla vakuutteluja, että norjalaiset ovat
puhtaita, samoin suomalaiset - nykyisin. Niin varmaan.
Sitä vähän
itsessäni ihmettelen, että vaatiiko innostuminen todellakin oman maan
kansalaisen menestymistä suurkilpailuissa. Yksilöthän siellä hiihtävät, eivät
kansakunnat. Enkö yhtä hyvin voisi innostua norjalaisten menestyksestä? - Mutta niin se kai menee. Miten muutoin
selittäisin itselleni kiinnostuksen katoamisen? Poikaikäisenä seurasin monia
urheilulajeja, nykyisin pelkästään keihäänheittoa.
Minä -
urheilunationalisti? Tässä on kyllä itsetutkiskelun paikka.