Siivoamisen viisaus

Elämä ei ole pelkkää juhlaa ja ruusuilla tanssimista. Se on myös tiskausta ja siivousta.

Tein suursiivouksen. Ei ollut nytkään mukavaa. Ajatus moiseen ryhtymisestä ei tietenkään ollut omani. Sen antoi tuttavapariskunta, joka on tulossa yökylään. Puhelimessa asiasta sovittaessa minua hienovaraisesti muistutettiin siivoamisen tärkeydestä, sillä pariskunnan miespuolinen jäsen kärsii pölyallergiasta. Muistiin oli jäänyt, että edellisellä vierailulla oli ilmennyt pölyhaittoja.

Mikähän siinä on, että tiskaus- ja siivoustouhu ei minulle maita. Kädet kastuvat ja selkä rasittuu. Olen jostakin päässyt käsitykseen, että samasta vaivasta kärsii moni muukin. Oliko se peräti niin, että se on miehille tyypillinen vamma? Ja minä kun pyrin johdonmukaisesti olemaan epätyypillinen mies, pikkuisen feministiseen suuntaan ajatteleva. Mutta on siivoaminen hankala asia feministipiireissäkin, tosin eri syistä. Mutta silti tässä on ristiriita.

Suhtaudun myrkyllisesti ns. elämänhallintakirjallisuuteen. Sellaista vyöryy esiin antamaan positiivista asennetta kaikkien kuviteltavissa olevien ongelmien ratkaisemiseksi. Ihan kuin kiusallaan sunnuntain HS julkaisi Anna-Stina Nykäsen kirjoituksen uudesta kirjasta, jonka aiheena on siivous. Sen nimi on "Leppoisa opas huusholliin". En malttanut olla lukematta kirjoitusta, kun aihe oli minulle juuri sillä hetkellä harmillisen ajankohtainen.

"Siivotessa aivot ovat vapaat", julistaa jutussa haastateltu oppaan kirjoittaja. "Kotitöiden toisteisuus on niiden siunaus ja kirous", filosofoidaan toisessa kohdassa. Yllättäen huomaan, että kirja sisältää myös teoriaosuuden. Siinä asunto jaotellaan 1) transitorisiin alueisiin ja 2) pysyviin alueisiin. Tämä kohta lisäsi kiinnostustani.

Transitorisia alueita ovat määritelmän mukaan tiskiallas, olohuoneen pöytä ja eteisen kaappi. Niissä tavaran pitäisi liikkua koko ajan. Kun kamaa kertyy, se raivataan pois, ja uutta kertyy tilalle. Ihan kuin lentokentän transithalli täyttyy, tyhjenee ja täyttyy taas. Pysyvän alueen esimerkki on kirjahylly. Kun sinne pannaan kirja, sitä tuskin viedään sieltä koskaan pois. Kirjahyllyn voi siivouksessa unohtaa, mutta jos tiskipöytä täyttyy, arki alkaa tökkiä. Siivouksessa pitää siis hahmottaa strategisesti tärkeät kohteet.

Kiinnostus kirjaa kohtaan lisääntyi entisestään, kun luen, että Hannu Taanila on käyttänyt kirjasta luonnehdintaa "vapautuksen teologia". Taanila ei kehu mitään, mikä ei kehuja ansaitse, ellei sitten ironisoidakseen. Tämä ei vaikuta ironialta.

Suursiivous on nyt tehty. Keskityin ohjeen mukaan transitorisiin kohteisiin, kuten tiskipöytään. Minun huushollissani ei ole tiskikonetta. Pölynimuri on. Lisäksi käytössäni oli kuvassa näkyvä työkalu. Sen on valmistanut kesäkotini naapurissa asuva vanhaemäntä. Työkalu sijaitsee parvekkeellani. Imuroin joka paikan, myös sänkyjen ja sohvien aluset. Kirjahyllyihin en koskenut, sillä olen pyyhkinyt kirjat ja hyllyt märällä rätillä viime keväänä.

Vieraat voivat nyt tulla eikä pitäisi aivastuttaa. Harkitsen vakavasti kirjan hankkimista. Ehkä sen avulla saisin lisää myönteistä asennetta. 

Kahdeksan pistettä

Hesari viihteellistää itseään. Muutama päivä sitten (11. tammikuuta) saimme eteemme tunnistustehtävän. Oli valokuvia "tunnetuista" henkilöistä ja ohikulkijoilta kysyttiin, keitä kuvien henkilöt ovat.

Mikäpä siinä. Viihde virkistää. Ehkä se myös tuo lehdelle lisää tilaajia. En olisi kuitenkaan siitä ihan varma, kun kyseessä on laatulehtenä itseään markkinoiva Helsingin Sanomat. Iltapäivälehteen tällainen sopisi paremmin, kun ei olisi laadusta tarkkaa.

Kaikenlaisille houkutuksille ja viettelyksille altis kun olen, minäkin vilkaisin kuvia. Erityisesti houkutuskoukun aiheutti kuvasarjan ensimmäinen hahmo. Siinä komeili laulaja-runoilija, jota arvostan kovasti. Minun sukupolveni syttyi laajasti tämän artistin tuotannosta. Yksi piste minulle tunnistamisesta. Näinkö helppo testi?

Ei ihan niin helppo. Heti kakkosena oli kaunis nuori nainen, mutta minulle aivan vieras. Siitä eteenpäin katse havaitsi ensivilkaisulla muutaman itsestään selvän tutun. Nelosena vanha presidentti, kuutosena lapsuuteni TV-julkkis, seitsemäntenä kansallissankariksi 1970-luvulla noussut juoksija, yhdeksäntenä laulaja, jota ei kai kukaan suomalainen voi olla tunnistamatta, piti hänestä tai ei.

Tähän mennessä viisi pistettä.

Tästä eteenpäin on vaikeampaa. Numero kymmenen on tuttu naama, jota on hehkutettu jokaisessa mediassa. Laulaja josta muistan vain pseudonyymin. Kuuntelin joskus radiosta jotain hänen esittämäänsä mutta ei tehnyt vaikutusta. Kahdeksikon muistan paremmin. Facebookin linkki vei katsomaan hänen hauskoja esityksiään. Kolmosen tiedän jääkiekkoilijaksi, joka teki ihmevempulatempun. Nimi palasi mieleen, kun hetken tuumailin.

Tähän mennessä kahdeksan pistettä.

Mutta sitten numero viisi. Ei harmainta (eikä muunkaan väristä) hajua. Taas nuori kaunis nainen, niin kuin kakkonenkin. Olenko hukannut kiinnostukseni kohteista nuoret naiset?  En kokonaan, sillä tunnistinhan kahdeksikon. Mutta kyllä tässä on heikko kohtani.

Kahdeksan pistettä, ei heru enempää. Aika hyvä yleissivistys.

Vai onko? Tällainenko on Hesarin käsitys yleissivistyksestä? Seitsemän viihdeihmistä, kaksi urheilijaa, yksi poliitikko.

Missä ovat kirjailijat? Elokuvaohjaajat? Kapellimestarit ja säveltäjät? Muut taiteilijat? Filosofit? Tiedeihmiset?

Erityistä huomiota kiinnittää se, että nuorista vastaajista sata prosenttia tunnisti naaman numero 10, nolla prosenttia naaman numero 7. Jotenkin omituinen asetelma, minun mielestäni. Mutta minä en olekaan aivan nuori.

(Helsingin Sanomat 11.01.2015) 

Elämänpelkuri?

Ruotsalainen Nobel-kirjailija Harry Martinson kirjoitti joskus, että elokuvateatteri on "elämänpelkureitten temppeli".

Jos Martinsonin ajatus pitää reaalimaailmassa paikkansa, minä olen ollut mitä suurimmassa määrin elämänpelkuri. Tosin vuosikymmenien varrella elokuvankatseluni pääpaino on siirtynyt teattereista kotikatsomoon, omaan työhuoneeseeni, jossa minulla on suuri kokoelma DVD-elokuvia ja niiden katseluun tarvittavat välineet. Sellaisia ei Martinsonin aikaan ollut, joten on mahdotonta tietää, koskisiko hänen näkemyksensä myös niitä.

Pidän Martinsonia viisaana kirjailijana. Hän on tunnettu erityisesti Aniara-runoista ja romaaneista Nokkoset kukkivat, Hyvästi meri, Tie maailmalle ja Kulkijan pilvilinnat. Olen aika epäilevä, että niin viisas kirjailija olisi tarkoittanut elämänpelkuri-ajatustaan aivan konkreettisesti.

Olen taas vuoden vaihtumisen kunniaksi päättänyt lisätä elokuvateatterikäyntejäni. Jotain päätöksiä uuden vuoden kunniaksi on tehtävä, ja minä tulin pitäneeksi tipattoman tammikuun jo marraskuussa. Tosin se jäi viisi minuuttia vajaaksi kuukaudeksi, sillä lopetin sen marraskuun viimeisenä päivänä klo 23.55. Minun on aina ollut vaikea olla pedantti.

Päätökseni keskeisin foorumi on Elokuva-arkisto. Siellä esitetään laatufilmejä eikä siellä myydä popcornia. Eerikinkadulle minulla on myös erinomainen kulkuyhteys. Tuttu paikka jo vuosikymmeniä.

Ohimennen täytyy noteerata, että Elokuva-arkiston virallinen nimi ei enää ole Elokuva-arkisto. Jossain hallintobyrokratian uumenissa sen viralliseksi nimeksi on määrätty "Kansallinen audiovisuaalinen instituutti" eli KAVI. Tällaiset uudistukset on kuitenkin syytä jättää omaan arvoonsa. Niin teki myös Peter von Bagh, Elokuva-arkiston pitkäaikainen sielu ja voima. Pilkatkaamme byrokratiaa. Peter von Baghille se oli "valon ja varjon pyhättö, jossa nykyisyys ja menneisyys luovat mystisen ja totaalisen symbioosin".

Olen ehtinyt käydä arkistossa kolme kertaa. Erityisen hyvää teki sielulle katsoa valkokankaalta Ernest Hemingwayn ja Howard Hawksin Kirjava satama (To Have and Have Not 1944), pääosissa yksi elokuvahistorian suurimmista pareista: Humphrey Bogart & Lauren Bacall.

Nyt alkaa Marcel Carné -sarja. Huomenna menen katsomaan Täydellisen rikoksen. Torstaina olisi Sumujen laituri, mutta siihen en ehdi, sillä silloin olen menossa tärkeään tapaamiseen, joka ei ole elämänpelkureille. Viikonloppuna sitten taas jatkan.

Tässä vielä klikattavaksi nettiosoite, josta kiinnostuneet voivat tutkia, mitä aarteita Orionissa on kevään mittaan tarjolla:    Elokuva-arkisto